Pian sen jälkeen, kun Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää oli julkaistu, niin elokuvapomot näkivät kirjassa mahdollisuuden hienoon elokuvaan. Kirjan filmatisointioikeudet ostettiin isohkolla rahasummalla, mutta varmasti kauppa kannatti. Kirjoitettiinpa tälle kirjalle vieläpä jatko-osakin nimeltään Scarlett, josta tehtiin vuonna 1994 minisarja. Tuulen viemää sai kahdeksan Oscaria. Tiedä sitten oliko ansainnut Oscarinsa vai ei. Tästä voidaan sitten kiistellä vaikka maailman tappiin asti.
Juonta en viitsi sen kummemmin kertoa, kun sitä on jo eri paikoissa selitetty ja kyllähän jonkin asteen sivistyksen omaava ihminen tämän leffan juonen tuntee ainakin suurin piirtein. Ja juoni on muutenkin aika yksinkertainen. Jos on sanottava, mikä leffa on vaikuttanut suuresti romanttisiin elokuviin, niin se on ehdottomasti Tuulen viemää. Tämä leffa loi ne myöhemmät kliseet, joita esiintyy saippuasarjoissa ja rakkauselokuvissa. Tämän tyyliset juonikuviot on nykyään kulutettu loppuun, mutta vuonna 1939 tämän tyylinen rakkauselokuva oli jotain uutta.
Pakko sanoa, että elokuva näyttää erittäin komealta tuon ajan mittapuulla mitattuna. Eikä sen komeus ole karissut lähes seitsemänkymmenen vuoden aikana juuri lainkaan. Mutta kuten sanotaan, moni kakku päältä kaunis. Tälläkin leffalla on omat ongelmansa. 1940-luvun ihminen saattoi pitää tätä täydellistäkin täydellisempänä leffana, mutta se ei ehkä pure enää yhtä kovaa 2000-luvun katsojaa. Pahin ongelma on se, että elokuvasta puuttuu täysin kriittisyys orjuutta ja sisällissotaa kohtaan. Huomaa kyllä kuinka kovasti tämä ihannoi etelävaltiolaisten elämäntapaa. Sen huomaa varsinkin alkutekstien aikana, missä valitellaan sitä, että etelävaltioiden elämäntapa on tuhoutunut. Ja muutenkin mustien orjien uskollisuus on aika pitkälle menevää, kuten tykittäjäkollegani Juhani tuolla alempana sanookin. Orjanomistajat on kuvattu inhimillisiksi ja Unionin kannattajat tuntuvat olevan jotain hirviöitä. Toinen älytön homma on se, että porukkaa lähtee epäröimättä sotimaan Unionin joukkoja vastaan, vaikka sota on jo käytännöllisesti katsoen hävitty. Myöskään elokuvan lähes neljän tunnin pituus ei ole hirveän paha, vaikka tämänkaltaisissa leffoissa pitkä kesto on yleensä ennemmin haitta kuin etu.
Myöskin hahmo- ja näyttelypuoli toimii hyvin. Rhett Butleria näyttelevä Clark Gable on paha tapaus käsitellä. En osaa vain päättää onko hän ärsyttävä näyttelijä vai onko hänen hahmonsa kirjoitettu noin ärsyttäväksi. Jos Butler on vain kirjoitettu tuollaiseksi, niin hyvin sitten Gable hommansa hoitaa. Vivien Leigh tekee todella hyvää työtä Scarlett O’Haran roolissa. Parhaan roolisuorituksen kuitenkin tekee Hattie McDaniel Mammyn roolissa. McDaniel sai tästä myös Oscar-palkinnon parhaasta naissivuosasta. Hän oli ensimmäinen mustaihoinen, joka on voittanut Oscar-palkinnon. Tässä ei kyllä huonoja näyttelijäsuorituksia tavata. Ennen vanhaan taidettiin panostaa paremmin näyttelijätaitoihin kuin nykyään. Nykyäänhän roolin saa jos on hyvännäköinen ja/tai on yhteyksiä oikeisiin paikkoihin. Myös hahmot on kirjoitettu loistavasti. Hahmot tuntuvat todellisilta ja heistä ehkä voi alkaa välittämäänkin, vaikka hahmojen kannattamat ajatukset kuvottaisivatkin. Henkilöiden kohtalot voivat kyllä saada parit kyyneleet aikaiseksi. Monelle tapahtuu tavalla tai toisella traagisia asioita. Vaikka tässä elokuvassa on aika pahoja ongelmia, niin jo hieno toteutus korjaa osittain puutteita, vaikka ei niille puutteille voi oikein antaa anteeksi. Tämä kannattaa silti katsoa ihan yleissivistyksen vuoksi.
