Markiisi de Saden vankilassa kirjoittamaan kirjaan perustuva ”Saló eli Sodoman 120 päivää” on yleisen mielipiteen mukaan yksi maailman häiritsevimmistä elokuvista. Jokainen asiaan perehtynyt elokuvaharrastaja osaakin luetella elokuvan temput ja teot, vaikkei olisi itse teosta nähnytkään. Kaiken lisäksi elokuvan ympärillä leijuu varsinainen kulttielokuvan aura, eikä vähiten siksi, että ohjaaja Pier Paolo Pasolini löydettiin elokuvan valmistumisen jälkeen (ennen julkaisua) kujalta murhattuna, ilmeisesti rakastajansa toimesta. Oma osansa kulttielokuvan maineella on myös luonnollisesti alkuperäisteoksen kirjoittajalla. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa elänyt markiisi de Sade oli kuin luotu underground-kulttuurin edelläkävijähahmoksi.
Pasolini oli elokuvaohjaaja, jonka työt herättivät niin ihastusta kuin pelkoa. Hän oli taiteellisesti arvaamaton ja hänestä kirjoitettuja teoksia värittävät sanat ”homoseksuaali” ja ”vasemmistolainen”. On silti väärin luokitella herran teoksia vain näiden sanojen mukaan, sillä asetamme niille silloin katsantokannastamme riippuen valmiiksi jotkin raamit – on kyseessä sitten mielikuva liberaalista ihmisoikeuksien puolestapuhujasta tai tahallaan konservatiivisia rajoja rikkovasta kauhukakarasta. Odotuksiamme sekoittaa entisestään se, että hän on ohjannut maailman kauneimman Jeesus-elokuvan ”Matteuksen evankeliumi” ja onnistunut tekemään siitä vielä omaa luomistyötään, elämäänsä ja maailmankatsomustaan perustelevan statementin, jonka Vatikaanikin palkitsi ylistyssanoilla.
Kun otetaan kaikki tämä huomioon ja katsotaan mitä kyseinen ohjaaja saa aikaan tulkinnastaan tarinasta, jossa neljä vaikutusvaltaista miestä kaappaa joukon nuoria linnaansa orgioita varten, apunaan neljä huoraa ja joukko vartijoita ja kiduttajia, on lopputulos jotain aivan muuta mitä osasi odottaa – negatiivisessa mielessä. ”Saló” on nimittäin varsin tylsä elokuva. On otettava huomioon, että jos elokuvaa tarkastellaan vain peräkkäisten kammottavien tekojen sarjana, siitä voi löytää jotakin ”hupia”. Jos taas teosta tarkastellaan elokuvataiteen sääntöjen mukaan, käsissä on potentiaalia, joka on heitetty romukoppaan.
Ensisijaisesti ”Salóssa” ei toimi näyttelytyö ja käsikirjoitus. Pasolini tarkoitti teoksensa fasismin kritiikiksi ja elokuva, joka on sijoitettu Mussolinin hallitseman Italian viimeisiin päiviin toisessa maailmansodassa, tuokin tätä kritiikkiä esiin tavoilla, joiden avulla teoksen tarkoitusta ei voi olla ymmärtämättä. Elokuva ei silti vaikuta katsojaan, koska mitään ei koskaan tuoda lähelle. Pasolini kaihtaa kuvauksessa lähiotoksia, jotka paljastaisivat mitään olennaista henkilöistä. Tätä voidaan pitää fasismin masinoimisen kuvaustapana, jolloin katsojat saavat ikään kuin fasistin roolin omassa kylmässä observoinnissaan. Mutta miksi sitten toteuttaa sen samalla tavalla kuin halvassa soft core -pornoelokuvassa? Elokuvassa kun ei kyseessä ole pornon kritiikistä, valitettavasti. Hahmoihin ei tutustuta, joten heitä ei sympatiseeraa. Heihin kohdistetut teot eivät siis shokeeraa henkisesti, ne vain kuvottavat fyysisesti, jos sitäkään. Kiduttajien kuvaaminen taas on lähinnä huvittavaa, koska melkein kaikki heidän esittäjänsä ovat kuin puupölkkyjä. Poikkeuksena yhtä kiduttajista esittävä Aldo Valletti, jonka satyyrimainen suhtautuminen tapahtumiin ja ääretön halu perversioon tekee tästä muistettavimman, itseasiassa ainoan mieleen jäävän, teoksen hahmoista.
Kuten jo aiemmin todettua, kritiikki tulee kyllä lävitse. Kuten alkuperäisessäkin teoksessa, ovat neljä päätoimista kiduttajaa ja fasistia ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia presidentistä pappiin. Kirjaversiossa tämä tuntuu ilkikuriselta mustan huumorin kyllästämältä auktoriteettien härnäämiseltä. Pasolinin hengettömässä versiossa tämä taas tuntuu lapselliselta. Elokuvan vaikuttavin kohtaus on lopussa tapahtuva odotettu sadistinen pornoilu, jonka päällä soi Carl Orffin ”Carmina Burana” ja kuullaan runoilija Ezra Poundin säkeitä – molemmat Pasolinin mielestä fasistisen taiteen tunnusmerkkejä, mikä shokeeraa katsojaa. Molemmat työt kun ovat varsin upeita taideteoksia. Kohtaus on siksi vaikuttava, että se uskaltaa ottaa elokuvan ominaisimmat keinot ainoan kerran kunnolla käyttöön – se antaa pohdittavaa, eikä luota muun elokuvan ajan vallalla olleeseen keinoon, jossa kaikki heitetään silmille, vain jotta katsoja saataisiin väkisin ymmärtämään, kuinka fasismi on pahasta. Kohtaus on oikeasti järkyttäväkin siksi, että siinä tehtävä väkivalta näyttää todella pahalta ampumatta ylitse. Se ei siis synnytä samanlaista tympeän huvittuneen naurahtelun reaktiota kuin aiemmat ulosteleikit. Se on myös ainoa elokuvan kohtaus, jossa de Saden kirjan henki todella tuntuu – kirja kun on paljon iljettävämpi, rajumpi, törkeämpi ja jopa humoristisempi kuin Pasolinin uskalluskyky antaa myöden. Siksikin on oikeutettua kyseenalaistaa koko elokuvan käyttötarkoitus muuna kuin halpana pornografiana, vaikkei sitä sellaiseksi tarkoitettu oltukaan.
Positiivista tuotantopuolessa on se, että Ennio Morricone on tehnyt elokuvaan loistavan musiikin, jota kuullaan vain silloin, kun hahmot sitä esittävät tai kun sitä kuuluu radiosta tai soittimista. Musiikin käyttö on onnistunein elokuvan keinojen käyttömahdollisuus ”Salóssa” ja ainoa, joka ei tuota minkäänlaista pettymystä. Hienoinen päätään nostava surrealismi on myös piristysruiske muuten niin ankealta näyttävässä elokuvassa. Kaiken kaikkiaan kyseessä on epätasaisen, mutta arvostetun ohjaajan surullisenkuuluisa testamentti, Pasolini olisi saavutustensa varjossa ansainnut parempaa.
nimimerkki: Lamourhaaja
