Amerikkalaiset elokuvien ystävät taitavat pitää katastrofikauhuelokuvista missä jokin isokokoinen hirviö hyökkää ja terrorisoi jotain suurta metropolicityä. On Godzillat ja King Kongit. On jopa King Kongin uudelleenfilmatisoinnit. On Maailmojen Sota, ja sen monet uudelleenfilmatisoinnit. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan, mutta koska palstatila on rajallinen, ja en toki haluasi lukijoiden nukahtavan tätä arvostelua lukiessaan, päätän lopettaa luettelemisen tähän. Hirviöelokuvia löytyy pollylandiasta kyllästymiseen asti, niinpä allekirjoittaneella ei ollut minkäänlaista motivaatioita eikä halua katsoa uutta hirviökauhuelokuvaa, Cloverfieldia. No mutta, kuinkas lopulta kävikään?
Cloverfield on tehty pienellä 25 miljoonan dollarin budjetilla. Erikoistehosteita on säästelty ja elokuvan jännitys riippuukin katsojan omasta mielikuvituksesta. Cloverfieldissa seurataan kaveriporukkaa, jonka biletys keskeytyy oudon jyrähdyksen sattuessa. Hetken päästä jyrähdystä seuraa toinen, vielä suurempi jyrähdys. Kaveriporukka lähteekin pelkästä uteliaisuudesta ulos katsomaan tilannetta. Samassa taivaalta tippuu vapaudenpatsaan pää ja koko poppoo huomaa tilanteen karmivuuden. Jokin suuri ja kammottava otus on hyökännyt ja rikkonut New Yorkin rauhaisen tunnelman. Ihmisiä säntäilee paniikissa ympäri keskustaa karkuun tätä mystistä hirviötä pelätessään. Kansalliskaarti ja armeija kutsutaan hätiin ja sota jättiotusta vastaan on alkamassa. Kaveriporukkamme lähtee hädissään karkuun, ja yrittää epätoivoisesti etsiä suojaa. Mutta voiko tuhoisalta monsterilta piiloutua?
Cloverfield ilmestyi suurella hypetyksellä teattereihin ja keräsikin ihan mukavasti suosioita ja sai kehuja kriitikoilta. Itse en elokuvalta odottanut järin mitään, joten onneksi en voinut pettyäkkään. Sen sijaan en voinut iloitakkaan. Cloverfield kieltämättä eroaa tyypillisistä jenkkikauhuista toteutuksellaan, mutta jää silti keskinkertaiseksi. Mm. Lostin tuotantokausia käsikirjoittaneella Drew Goddardilla on pursunnut ideoita käsikirjoituksen tekemisessä – ehkä vähän liikaakin – sillä lopullinen nivaska jää hitusen sekavaksi ja epäselväksi. Syyksi voitaisiin laskea vaikkapa kokemuksen puute. Kokemusta puuttuu myös ohjaaja Matt Reevesilta, joka ei ole The Yards -rikosleffan lisäksi muita tunnettuja pätkiä ohjannutkaan. Cloverfield pysyy ainakin melkein jännityksen puolella koko kestonsa ajan, vaikka alun jaarittelu venyy turhankin pitkäksi. Näyttelijäporukka on kokematonta ja tuntematonta, mutta se ei paljon haittaa. Kun pääosissa ovat pelottavuus ja tunnelma, ei näyttelijöiden kokemuksella ole paljon merkitystä.
Cloverfield onnistuu luomaan vahvoja ja hyvinkin karmivia tunteita katsojalle. Itse otusta näytetään ruudussa sen verran harvoin, että katsoja saa itse pähkäillä monsterin ulkomuodon. Cloverfield muistuttaakin pitkälti kauhuelokuvaa Blair Witch Projecktia, joka on ulkomuodoltaan hyvinkin samankaltainen. Katsojan mielikuvitus pistetään koetukselle, eikä ahdistavuudelta voida välttyä. Suurta plussaa Cloverfield saa kuvaustekniikastaan. Elokuva on kuvattu yhdellä videokameralla, ja koko homman idea piilekin juuri siinä. Elokuva perustuu puolustusministeriön löytämään videokamerafilmiin, johon koko tapahtuma on kuvattu. Tämä omaperäinen, mutta kekseliäs kuvaustekniikka toimii vallan loistavasti ja on suurin syy Cloverfieldin jännitävyyteen. Varsinkin pimeä tunnelikohtaus on ahdistava ja pelottavan karmiva, josta saamme kiittää pitkälti kuvausta.
On pelottavaa huomata, kuinka suuressa osassa kyseinen kuvaustekniikka Cloverfieldissa onkaan. Ilman tätä kekseliästä ideaa, Cloverfield olisi saattanut flopata karkeasti. Tarinaa jääkin varsin ontoksi ja epäselväksi. Hahmoihin ei viitsitä syventyä, eikä myöskään juonen pohjustamiseen, tukevalla kerronalla. Kuka tietää, jos ohjaaja Reeves olisi tarkoituksellaan halunnut tehdä Cloverfieldista mystisen ja epäselvän elokuvan? Joissakin elokuvissa kyseinen idea toimii, harmiksi sanottakoon, että Cloverfieldissa se ei toimi. Elokuvan ainoa rauhallinen dialogi on alussa, ja se on vielä kaiken lisäksi ylipitkä. Turhaa ja tyhjänpäiväistä jaarittelua, joka ei auta juonta yhtään eteenpäin, sekä harmittavan töksöä ihmissuhdedraamaa sisältä alku antaa huonon aloitspotkun pätkälle. Onneksi loppuosa elokuvaa on kutkuttavan jännittävää ja karmivan aidontuntuista. Kuvaustekniikka luo niin vahvan kuvan, että katsoja tuntee olevansa itse mukana tilanteessa. Tämä onkin epäilemättä paras (ainoa?) oivallus ohjaaja Reevesiltä.
Kokonaisuutena Cloverfield on hyvin jännitävää kauhuviihdettä. Kuitenkin heikko tarinaan syventyminen ja alun tylsyys vähentävät pisteitä harmittavan paljon ja jättää Cloverfieldin tasapaksuksi kauhupätkäksi. Onneksi kuitenkin omaperäisyys ja keksiläisyys pelastavat Cloverfieldin täydelliseltä epäonnistumiselta.
