Jean-Claude Van Damme on mies, jonka nimi elokuvakotelon kansilehtisessä saa normaalin katsojan karttamaan kyseistä leffaa. On kuitenkin tyyppejä, jotka katsovat sen leffan Van Dammen mukana olosta huolimatta. Kaverini sanoin: ”Van Dammen leffasta löytyy ainaa paljon toimintaa ja siinä näkyy ainakin kerran tissit.” Itse kuulun tähän joukkoon, joka valitsisi Van Dammen parhaimmaksi toimintatähdeksi. Monien muiden äksönstarojen tapaan myös tämän belgialaisen baletintanssijan leffojen taso on laskenut 2000-luvulla. Toimintaelokuva ei nimittäin ole enää entisensä. Käsikirjoituksiin ei panosteta, toimintakohtauksia ei enää hiota niin täydellisiksi kuin entisaikaan, eikä musiikkivideomainen leikkaustyyli pärjää vanhempien leffojen tunnelmaa luovalle kuvaustavalle, jonka avulla taistelukohtauksista sai selvää ja siten niistä pystyi jopa nauttimaan. Odotukset olivat aika korkealla, kun Van Dammen uusin The Hard Corps sattui allekirjoittaneen kätösiin. Syy näihin korkeisiin odotuksiin oli pari Van Damme -klassikkoa ohjannut Sheldon Lettich, joka oli tarttunut taas ohjaksiin. Lionheart ja Kaksoisisku näyttivät silloin 1990-luvun alussa, että Lettich taitaa perinteisen toimintaelokuvan tekemisen. Myös juoniselostus kuulosti aika tiukalta toimintamätöltä, eivätkä kritiikit olleet pahimpia mahdollisia. Olisiko tästä nostamaan Van Dammen ura paremmalle tasolle ja saamaan unohtamaan herran viime aikojen heikommat teokset?
Vastaus on, että ei ole. The Hard Corps jopa häviää parille viime ajan ”ihan ok” -tasoa edustaneelle Van Damme -pläjäykselle (In Hell ja Wake of Death). Syitä on monia, miksi tämä on näin onnetonta kuraa. Jopa niin paljon, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. Aloitetaanpa kertomalla kliseisestä juonesta, josta olisi voinut hyvällä toteutuksella vielä tullakin kelpo toimintafilmi. Van Damme esittää tällä kertaa ex-sotilasta nimeltä Phillip Sauvage, joka on tappanut Irakissa ja Afganistanissa. Hän tietenkin kärsii sotatraumoista, minkä vuoksi hän on sotilaiden lepokodissa. Hän saa kaveriltaan työhtehtäväksi suojella entistä raskaansarjan nyrkkeilyn maailmanmestaria Wayne Barclayta (Razaaq Adoti). Wayne on vaarassa, minkä vuoksi hän tarvitsee suojelua. Alkuun työtehtävä tuntuu vastenmieliseltä, mutta kun juttuun tulee mukaan henkilökohtaisia aspekteja, niin Sauvage omistautuu jutulle täysillä. Wayne ei pidä erikoisesta turvamiehiensä pomosta, mutta Waynen Tamara-sisko (naiskauneuden vuoksi valittu Vivica A. Fox) tuntuu pitävän onneksi vähän enemmän, tai oikeastaan aika paljonkin enemmän. Sauvage kokoaa nuorista taistelulajien harrastelijoista joukon, joka turvaa Waynen selustan.
Sheldon Lettich tuhlaa taas paukkujaan vakavan draaman kehittelyyn. Tällaisissa mäiskeissä ei pitäisi kehittää mitään syvällistä kehystarinaa, vaan tätä katsellessa pitäisi voida siemailla olutta ja keskittyä olennaiseen, tappelun suureen määrään. Lopputaistelussa on vähän potkua, mutta muuten elokuva on toiminnallisesti ikävän vaisu. Leffa vieläpä panostaa enemmän pyssytaisteluihin kuin Van Dammelle tyypillisiin hutkintoihin, mikä on hyvin harmillista. Huumoria on kivastia mukana, mutta harmi vain, että vitsit eivät ole mitään hirveän hyviä. Van Dammessa on karismaa, mutta tällä kertaa hän on kaikessa pökkelyydessään varsin mielenkiinnoton, sillä hän saa potkia aivan liian vähän. Muut näyttelijät ovat myös enemmän tai vähemmän huonoja. Rimpuileva kuvaus ja sähköinen leikkaus tuottavat pelkkää päänsärkyä vanhempien toimintaelokuvien ystävälle. Kaikki elokuvassa on jo useaan kertaan nähtyä, jos on nähnyt elokuvia toimintagenrestä enemmän kuin kymmenen. Juonen koukeroita ei kannata alkaa arvailla, sillä silloin osuu luultavasti oikeaan ja katselunautinnosta menee jytyä.
Eniten The Hard Corpsissa ärsyttää sen ällöttävä tähtilipun heilutus. Vaikka muutama kommentti pinnallisesti ottaa kantaa Yhdysvaltojen meininkiin, niin pääasiassa elokuva on sinisilmäistä valmistusmaansa ylistämistä. Mutta siitä huolimatta tai itseasiassa juuri sen vuoksi The Hard Corpsista voi tulla vielä tulevaisuudessa tärkeä elokuva. Aikoinaan Vietnamin sodan traumojen vielä vallitessa tehtiin elokuvia, joiden avulla sota voitettiin takaisin ja näin tarjottiin terapiaa menneeseen jämähtäneille jenkeille. Näin Irakin sodan jälkimainingeissa pitää varmaan noitakin traumoja jotenkin käsitellä ja tulevaisuudessa näemme varmasti useita elokuvia, jotka sivuavat jollain tavalla aihetta. Jos/kun näin käy, niin The Hard Corps muistetaan tämän genren merkittävimpinä aloitusjäseninä. Tai sitten ei.
Huonoudestaan huolimatta The Hard Corps on aika kivutonta katsottavaa ja kyllä tämän parissa sen 106 minuuttia viihtyy. Uusintakierrosta ei halua ihan heti ottaa, jos haluaa koskaan. Kyseinen elokuva on vain niin turha, etten näe mitään syytä sen olemassa oloon. Kaipa tästä tuoreet teinipojat voivat saada jotain kiksejä, vaikka he eivät välttämättä tiedäkään, kuka Van Damme edes on.
Ja mikä Van Damme -leffa tämä edes on? Eihän tässä tainnut näkyä niitä tissejäkään?
