Jos pitäisi mainita ainakin kaksi suurta vaikuttajaa 60-80 -lukujen välistä, niin hyvinkin monelle vannoutuneelle leffa-harrastajalle tulisi mieleen ainakin Andrei Tarkovski ja Ingmar Bergman. Näiden kahden ohjaajan tyylilliset ja taiteelliset erot ovat huimaavia, mutta silti niissä on pohjimmiltaan jotain hyvin samaa.
Tarkovsky oli ensisijaisesti eksistentialisti. Elokuvissaan hän painottaa lujasti ihmisen omaan subjektiiviseen kokemukseen, mikä näkyy erityisen vahvasti Solariksessa. Bergmania leimaa myös ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen korostaminen. Bergmanin ero venäläiseen kollegaansa on silti siinä, että Bergman ei luo unien maailmaa ”todellisuuden” päälle, vaan näyttää subjektiivisen kokemuksen tuotuna todellisuuteen. Tarkovsky ”liimaa” unijakson, kun taas Bergman ottaa sen osana henkilön elämää. Bergman on voimakas ihmisen tunteiden kuvaaja, mutta myös hyvin analyyttinen. Tämä on myös oleellinen ero Tarkovksyyn, sillä Bergman yrittää tutkia kokemusta, muttei selittää sitä.
Hän ei pyri luomaan tiukkoja rajoja epätodellisen ja todellisen välille, vaan luo linjauksia, joita on silti varsin helppo seurata ja ne ovat dynaamisia katsojalle. Näiden kahden ohjaajan erot tyylillisesti ovat suuret, mutta se ei määrittele heidän paremmuuttaan toisiinsa nähden. Aikoinaan molemmat ohjaajat arvostivat toisiaan. Tarkovsky on nimennyt Bergmanin suosikikseen, ja Bergman on kuitannut sanomalla, että Tarkovksy pystyy liikkumaan täydellisesti unimaailmassa selittelemättä mitään. Molempien tyyli on uniikki ja jäljittelemätön, ja siksi ei Tarkovskya ja Bergmania voida laitaa paremmuusjärjestykseen.
Bergmanin tuotanto on hyvin laaja, mutta sen läpikäyminen on todella palkitsevaa. Alkupään tuotanto on jokseenkin kaupallista ja usein epävarmaa, mutta mitä pidemmälle filmografiaa edetään, sitä laadukkaammaksi se paranee. Seitsemättä sinettiä voidaan pitää jonkin asteisena läpimurtona, mutta varsinaisesti Mansikkapaikka nosti Bergmanin suureen tietoisuuteen. 60- luku on Bergmanin tuotannossa kulta-aikaa, sijoittuuhan sinne varsin suuren arvostuksen saanut Neidonlähde, Hiljaisuus joka ei toisin ole täydellisin mutta taiteellisilta ratkaisuiltaan vähintäänkin kiinnostava, Persona -naisen naamio ja Kuin kuvastimessa. Bergmanin mukaan Kuin kuvastimessa oli hänelle itselleen lähinnä välityö. Oikeastaan tätä elokuvaa ei voi luokitella mitenkään välityöksi, sille se täyttää helposti Bergmanin elokuvien tunnuspiirteet: hyvin tasainen ja huolellinen paketti, jonka loppu- tai keskiosaan kohtausta on venytetty pidemmäksi kuin muita. Tällaisiin pitkiin loppukohtauksiin Bergmanin elokuvat huipentuvat. Ne selventävät koko elokuvan teeman ja ajatuksen, kaikki muu lähinnä pohjustaa yhtä suurta kohtausta.
Toinen tunnusomainen piirre Bergmanin elokuvissa on hahmojen itsenäiset monologit. Syyssonaatissa käytetään hahmojen monologeja paljonkin, toisaalta katsoja voi välillä luulla hahmon puhuvan vain itsekseen, eikä kertovan itsetarkoituksellisesti katsojalle tunteitaan ja ajatuksiaan. Vaan onko näissäkään lopulta eroa?
Aika helposti voisi luulla, että monologi on heikko ratkaisu elokuvaan, ja että sellaiset kuuluvat lähinnä . Bergman on myös tehnyt teatteria, joten on helppoa ymmärtää hänen saaneen sieltä vaikutteitaan elokuviinsa. Bergmanin hahmojen monologit on aina voimakkaita ja aitoja. Ne toimivat oikeastaan yhtä hyvänä ratkaisuna kuin kaikki muutkin elokuvan tehokeinot.
Vaikka Kuin kuvastimessa on hyvin tyypillinen esimerkki Bergmanin elokuvasta on se silti jokseenkin väliinputoaja, kun sitä vertaa ohjaajan muihin teoksiin vuosien 57- ja 66- välillä. Näihin elokuviin kiteytyy aika tyhjentävästi kaikki se, mitä ohjaaja ihmisyydestä ja uskonnosta ajattelee. Seitsemäs sinetti oli ohjaajan oma tilitys kuolemanpelosta ja uskonnon filosofisista ongelmista. Mansikkapaikka taas on muistutus elämän pienistä iloista. Kuin kuvastimessa on pienimuotoinen elokuva verrattuna muihin ohjaajan teoksiin, ja on vähällä jäädä muiden varjoon. Silti sitä voitane pitää varsin tärkeänä elokuvana ohjaajan filmografiassa, sillä tähän elokuvaan juuri kätkeytyy ihmisen suurimmat pelot ja toiveet, jotka hallitsevat ihmistä ja ajavat ihmisen usein hyvin tuskaisiin tekoihin.
Karin on nuori kaunis nainen, joka on vapautunut juuri hoitolaitoksesta. Karin viettää leppoisaa kesälomaa yhdessä isänsä, aviomiehensä ja veljensä Minuksen kanssa. Jokaisen hahmon taakse kätkeytyy salattuja tunteita ja patoutumia, jotka ilmentyvät hahmojen keskuuteen ongelmina.
Elokuvan perusajatus on juuri ihmisen olemisen ongelmassa. Tämä ongelma on kiteytettynä mieleltään epätasapainoiseen Kariniin. Karin yrittää paeta todellisuutta, mutta ei tiedosta hänen ympärillään tapahtuvaa draamaa. Karin ei toisinsanoen tunne edes todellisuutta, mutta yrittää irtautua siitä. Varsin monitulkintainen kohtaus tarjoillaan katsojalle elokuvan keskivälillä, jossa Karin herää aamuyöstä ja hiippailee talon ylimmän kerroksen tyhjään huoneeseen. Pakenemisen tarvetta heijastaa Karinin painautuminen seinää vasten, samoin (varsin usein nähtävä) avattu ikkuna -montaasi. Kohtaus huipentuu, kun Karin levittää keskellä huonetta kätensä ilmaan ja laskee ne sisäreisilleen kuin tuntien seksuaalista mielihyvää, ja lopuksi heittäytyen lattialle. Eleen alku voidaan tulkita juuri todellisuudesta pakenemisen tuottamana mielihyvänä, ja lopun heittäytyminen on kuin todellisuus, joka yllättäen iskee hahmon elämään.
On varsin helppo nähdä jo tästä kohtauksesta Tarkovskin kunnioituksen Bergmania kohtaan. Kohtauksen unenomaisuus ei ole sen ainoa ansio, vaan juuri naseva tapa ilmaista hahmon toiveet ilman sanoja. Bergman tuo hahmonsa psyykeen ja toiveet suoraa todellisuuteen liikoja selittelemättä, antaen silti varaa tulkinnalle.
Samaksi pakenemisen tunteeksi ja tästä aiheutuvan tietämättömyyden tunteeksi Bergman ymmärtää uskon. Usko on instituutio, joka vaatii täydellisen sitoumuksen, mutta antaa henkistä suojaa ja turvaa. Kuitenkaan ihminen ei tässä ole valmis tekemään vapaita valintoja, eikä hänellä ole todella tietoa jumalan todellisesta olemuksesta. Elokuvan lopun oven avautuminen ja Karinen hysteerinen kohtaus kiteyttää uskon ongelman ja jumalan luonteen. Karin kokee ilmestyksen, jossa jumala saapuu hänen luokseen, mutta näyttäytyy inhottavana ja vastenmielisenä olentona. Tässä nostetaan esille juuri kysymys siitä, että jos jumala loi kaiken, on hänen täytynyt luoda hyvän lisäksi paha. Tästä päästään lopulta siihen, että jumala ja paholainen ovat ehkä sittenkin yksi ja sama henkilö.
Paitsi se, että elokuvassa koetaan usko tiukaksi instituutioksi, viittaa myös elokuvan vielä keskeisempään teemaan, ihmissuhteisiin. Ihminen ei ole kovin useinkaan tietoinen siitä, mitä toiset hänestä todella ajattelevat. Ihminen voi todella välittää toisesta, mutta harvoin on kumpikaan osapuoli tietoinen toisen syvimmistä ajatuksista ja motiiveista. Karin on sairas ja ehkä jokseenkin naiivi persoona, joka haluaa ehdottomasti tuntea välitöntä hellyyttä, mutta hänen todellisuudesta rimpuilu estää tämän. Karin uskoo miehensä välittävän hänestä täysin vilpittömästi, mikä on totta, mutta Karinilla ei itsellään ole ajatustakaan siitä, miten raskaita keskusteluja ja suunnitelmia Karinin isä ja aviomies käyvät läpi pitääkseen Karinin järjissään. Samoin ei ihminen yleensäkään tiedosta todellisia ongelmiaan, vaan ne ovat osittain näkymättömissä, kunnes ilmentyvät toden teolla.
Minus on vielä yksi hahmo, joka tarjoaa ja täydentää teemallista kokonaisuutta. Hän on varsin normaali hyväntuulinen nuori, jonka sisällä kytee kuitenkin hylätyksi tulemisen pelko. Hänen isänsä on etäinen, mikä aiheuttaa Minukselle sisäisiä ongelmia. Minus kamppailee suhteellisen samoissa ongelmissa kuin Karin, tosin vähemmän radikaalisti. Näiden neljän keskushahmon välillä vallitsee ristiriitoja, ja oikeastaan Karin ja Minus ongelmiensa vuoksi ymmärtävät toisiaan, osittain jopa tiedostamattomasti.
Kaikkiaan elokuvasta on helppo nähdä ne syyt, mitkä antavat aihetta Tarkovskin ihailulle. Hyvin subjektiivista kerrontaa, ja syvällisiä ajatuksia ihmisyydestä tuotuna suoraan todellisuuteen. Jokaisen hahmon ristiriita heijastuu hahmon teoissa, tavalla joka selventää kokoelokuvan teemaa.
