Citymarketin VHS:ien alennusmyynnistä tuli noukittua hintaan 2,50 € paljon kohuttu bluespianisti Ray Charlesin elämäntarina. Charlesin musiikin kuunteleminen on jäänyt aina vähän vähemmälle, enkä koskaan ole oikein jaksanut tutustua miehen tuotantoon. Tästä elokuvasta Oscarin voittanut Jamie Foxx oli pääsyy kasetin ostoon, sillä kaveri oli ainakin aiemmin elokuvissa Any Given Sunday ja Collateral todistanut osaamisensa. Korkein odotuksin asetin videon koneeseen ja aloitin filkan katsomisen.
Ray Robinson syntyi mustaihoisvaltaisessa pikkukylässä perheenään montaa työtä painava äiti ja pikkuveli George. Leffa heittelee kestonsa ajan takaumia sen verran Rayn lapsuuteen, etten spoilerivaaran vuoksi viitsi enempää kertoa. Elokuva keskittyy muuten enemmän pianistin aikuisuuteen ja hänen tukihenkilöihinsä, joiden joukosta paljastuu välillä aina enemmän tai vähemmän kieroja ihmisiä. Varsinkin uransa alkupuolella sokeaa miestä huijataan ja älykkyyttä aliarvioidaan – keikkapalkkiot sujahtavat ei-niin-vahingossa vääriin taskuihin. Muutaman tärkeän hepun kautta Ray pääsee kuitenkin kunnolla alkuun ja avustajatkin saadaan hieman luotettavimmiksi. Nimi Robinsonista muutetaan Charlesiksi ja Amerikan tuorein musiikkilupaus alkaa vääntää hittejä kuin liukuhihnalta, mutta yksityiselämään sotkeutuvat vahvasti naisseikkailut ja huumeet.
Odotukset täyttyivät hyvin ja ohjaaja Taylor Hackfordille on annettava iso käsi. Elämänkertaleffoissa usein tupataan hyppimään ajassa liikaa niin, että katsoja ei aivan sataprosenttisesti pysy kärryillä. Hackford hoitaa homman silti mallikkaasti, ja kahden vuoden välein näytetään Rayn elämästä sopivan pituisia pätkiä, jotka kuitenkin kykenee ymmärtämään hyvän tarinankerronnan ansiosta. Ohjaajan aiempiin teoksiin en ole aiemmin koskenut, mutta eipä tämä pätkä ainakaan niiden vierastamista edesauttanut.
Foxxin suoritus olisi ehdottomasti mainittava kaikkien aikojen parhaimmissa näyttelijäsuorituksissa. Mies näyttelee Charlesia hyvin eleillään ja omistautuu roolilleen täysin. Pääosanesittäjä ei ole silti ainoa joka roolissaan on hyvä. Sivuosiin on hommattu kourallinen mustaihoisia sivuosanäyttelijöitä, joista etenkin Rayn vaimoa näyttelevä Kerry Washington ja miehen salarakkaita tulkitsevat Regina King että Aunjanue Ellis näyttelevät maininnan arvoisesti.
Musiikkipuolelle on myös nostettava hattua. 1950 ja 1960-luvun jazz- ja blues-kipaleet soivat taustalla varsin letkeästi ja yleisö pääsee tutustumaan myös leffan nimihenkilön muutamiin ikihitteihin kuten Hit the Road Jack, Georgia On My Mind ja I’ve Got A Woman. Myös äänityksestä on tullut Oscar-patsas pokattua eikä syyttä, sillä Charlesin ääni on taitavasti ja uskottavan näköisesti siirretty Foxxin suuhun.
Jotain jäi silti uupumaan tästä elämänkuvauksesta. Elokuvan hyppiminen vuodesta toisesta toiseen oli hyvin toteutettua, mutta varsin yksinkertaisen tyypin (kuten allekirjoittanut) on välillä vaikea ymmärtää missä mennään. Elämänkertoja on yleensäkin vaikea toteuttaa aivan täydellisesti, mutta sanoisin, että tässä on silti mainio esimerkki muihin samaan kategoriaan kuuluviin verrattuna. Kaikessa ei voi aina onnistua, mutta neljä ja puoli kuulaa on kuitenkin hyvä saldo maximimääräänsä nähden.
Tarkastakaa ihmeessä pelkästään jo Foxxin suorituksen takia. Ray Charlesin musiikki ei pakolla kaikkiin kolahda, mutta innosti tämä ainakin meikäläistä kuuntelemaan muutaman herran kappaleen.
nimimerkki: JohnRambo
