Elokuvateollisuus repii aiheita ihmiskuntaa kohdanneista tragedioista koko ajan, näin on tehty myös Dungeon Girlin kohdalla. Itävallasta maailmalle levisi kauhea uutinen Natascha Kampuschen tapauksesta, jossa kerrottiin sieppaajan pitäneen tyttöä vuosia kellarissaan eristyksissä ulkomaailmasta. Dungeon Girl -elokuva on tekijöiden mukaan ”inspired of actual events” eli saanut ajatuksensa tuosta Itävallan tragediasta, mutta ei millään tavalla pyri todenmukaisesti kuvaamaan oikeaa tapahtumaa. Elokuvan on tuottanut, ohjannut ja käsikirjoittanut saksalainen pitkän linjan kauhuohjaaja Ulli Lommel.
Dungeon Girl on hyvin eriskummallinen kauhudraama, jossa ei ole erikseen määriteltyä juonta. Isänsä itsemurhan ja äidin masentumisen seurauksena kaunis tyttö alkaa kokemaan elämänsä päivä päivältä ahdistavammaksi ja lapsenmielinen iloisuus on vaihtunut pysyvään surumielisyyteen. Eräänä päivänä hänet siepataan ja tuupataan kellariin asustelemaan, mutta tyttö ei tästä hätkähdä vaan toteaa siirtyneensä ”mielensä kellarista oikeaan kellariin”.
Tässä vaiheessa tekee mieli vain sanoa, että Dungeon Girl on huono elokuva, älä katso sitä ikinä. Mutta älkää huoliko, perusteluitakin löytyy. Dokumenttimaiseen muotoon väännetty ”kauhuleffa” ei ole sitä mitä takakannessa luvataan. Siellä puhutaan ”Itävallan vaarallisimmasta psykopaatista” ja kansikuva on puhutteleva kun tyttö kyyhöttää itsekseen täysin alastomana ja likaisena. Sisältö on täysin erilainen, kuin mitä em. asiat antavat ymmärtää. Jos Dungeon Girl ei olisi niin hel****n häiriintynyt, niin se voisi olla vaikka lasten elokuva. Siinä nimittäin käydään päiväkirjamaisesti läpi päähenkilön ajatusmaailmaa ja hänen kokemuksiaan vuosien vieriessä ja tapahtumien edetessä.
Käsikirjoitus on tönkköä eikä anna kertojan tarinalle tarvittavaa syvyyttä, ja mikä pahinta kertojan ääni on niin mielenkiinnoton ettei hänen syvällisyyteen pyrkivässä itsekeskustelussaan ole mitään mielekästä kuunneltavaa. Kaikkein pahinta on miten naurettavan häiriintyneeksi meno välillä käy, kun Lommel yrittää saada sieppaajan psykoottisuuden esille. Laittoipa Lommel sieppaajaa esittävä Zieglerin jopa jyystämään ilkialastomana ovea… Ei kaveri varmaan ihan onnesta haljennut kun tuon kohtauksen käsikirjoituksesta lukaisi. Linn ja Ziegler vetävät kyllä roolinsa kunnialla, eikä heistä ole mitään valitettavaa ja heitä elokuvan surkeudesta on turha syyttää.
Lommel pyrkii kehittämään päähenkilöiden suhteesta kauniin ja omaperäisen. Moni kohtaus toteutetaan hidastusotoilla, joissa käytetään upeita maisemia, paljon valoa ja kainoa pianon pimputusta, ja kieltämättä nuo kohtaukset olivat allekirjoittaneenkin mielestä ihan nättejä, mutta miten ne muka kuuluivat tähän kauhuleffaan?? Sitä saa kyllä miettiä, mutta itse tulin siihen lopputulokseen, ettei herra Lommel osannut yhdistää kauhua ja draamaa tarpeeksi sulavasti toisiinsa ja dokumenttipäiväkirja- toteutus kusee tosi pahasti.
Vaikka tällaiset tositapahtumiin perustuvat elokuvat tuppaavat aina kiinnostamaan meitä ihmisolentoja, niin älä missään nimessä hukkaa rahojasi tähän turhuuteen. Dungeon Girl vain on huono elokuva, joka saanee jonkun verran tuloja traagisen tapahtuman varjolla.
