Nyt kun terrorismin vastainen toiminta on nostanut tasoaan ja hallituksen käyttämät äärimmäiset keinot ihmisten valvontaan ovat herättäneet paheksuntaa, julkaisee amerikkalainen ohjaaja D.J. Caruso aihetta käsittelevän elokuvan. Eagle Eye (2008) on Tony Scottin aiemmin ohjaaman Valtion vihollisen (1998) pikkuveli ja kulkee samoissa jalanjäljissä ja juonikaavassa kuin isoveljensäkin. Caruson Eagle Eye ei kuitenkaan viitsi syventyä sen kummemmin aiheeseensa, vaan tuo kaiken esille räjähtävällä toiminalla ja ryskeellä, joka vie katsojan täysin sivuraiteille varsinaisesta aiheesta.
Jerry Shaw (Shia LaBeouf) ja Rachel Holloman (Michelle Monaghan) ovat kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, jotka eivät ole koskaan nähneet toisiaan elämänsä aikana. Silti heitä yhdistää yksi asia. He ovat joutuneet kiikkiin pirulliseen peliin, jonka takana on hallituksen terrorismin vastainen yksikkö, vai onko? Jerry ja Rachel saavat hengenvaarallisia tehtäviä puhelimitse ja pienestäkin niskuroinnista seuraa astetta pahempi rangaistus. Vihollinen tuntuu olevan kaikkialla ja hallitsevan kaikkea. Homman tekee räjähdysalttiimmaksi vielä Rachelin läheisen jatkuva vaarassa olo, joka myöskin on tämän tuntemattoman vihollisen pirullinen ansa. Jälkien johtaessa sylttytehtaalle, Jerry ja Rachel oppivat kantapään kautta kuinka pitkälle ihmisten seuranta voi pahimmillaan mennä.
On todella harmittavaa huomata, kuinka monenmoista teosta tästä polttavan ajankohtaisesta aiheesta olisi voinut tehdä. Ohjaaja Caruso ei halua vääntää lankoja kovinkaan solmulle, vaan pitää kaiken tylsän yksinkertaisena aivan loppumetreille saakka. Taukoamatonta toimintaa löytyy kyllästymiseen saakka, mutta mitäpä Eagle Eye varsinaisesti sitten tuo esille? Ainakin ennalta-arvattavan karsean loppuratkaisun, onttoa dialogia ja puolivalmiin satiirin. Onneksi vastapainoksi löytyy hienosti toteutettua toimintaa, joka kirjaimellisesti liimaa katsojan penkkiin kiinni. Autot räjähtävät, pyssyt paukkuvat, kiihkeätempoinen musiikki pauhaa ja vauhtia piisaa. Caruso muuttaa teoksensa pohdiskelevasta satiirista päättömäksi toimintamätöksi, joka viihdyttää ihan kivasti muutaman katselukerran.
Nykyään kovassa kysynnässä oleva Shia LaBeouf on vaihtanut tyylinsä rekkarobottipojasta aikuiseksi mieheksi. Poikamainen pilke on hävinnyt kokonaan, LaBeoufin otteassa yrmymmän asenteen. Tämä yrmyily tuntuu olevan melkoista pakkopullaa, ja LaBeouf on katsojan silmissä sama pelokas ja hämmentynyt nuori aikuinen, mitä Transformersissakin (2007) ja uusimassa Indyssäkin (2008). Kökköilmeinen Michelle Monaghan ei ole saanut sitten Mission: Impossible 3:sen (2006) jälkeen typerryttävää hypnoosi-ilmettään pois kasvoiltaan. Unenomaiselta näyttävä Monaghan kökköilee sopivasti LaBeoufin vierellä, yrittäen esittää parhaansa mukaan pelästynyttä naikkosta. Kokonaisuus on vähän niin ja näin, teennäisten reaktioiden kera, mutta tuskinpa tämänkaltaisessa elokuvassa pitäisikään osata esittää muuta kuin pelästynyttä. Jopa konkarinäyttelijä Billy Bob Thornton tuntuu hukanneen kykynsä ja onnistuu esittämään vain yhtä massamaista kovisagenttia ”What a fuck?” -asenteineen.
Kokonaisuus huokuu tyhjyyttään Caruson kieli poskella vääntämässä kertakatseluactionissä. Massatuontamainen rytinäpaukku jatkaa tuttuun tyyliin Hollykylän asialinjalla taoten päätä huimaavat lipputulot, mutta ei hitusenkaan verran mitään järkevää. Viihdyttää kivasti perjantai-iltaa ja siihen se sitten jääkin.
