Fight Club on teos, joka karulla tavalla osoittaa etteivät sanat riitä kuvaamaan liikkuvan ja puhuttelevan kuvan voimaa. Kaikkein ylistävimmätkään sanat tai hienoimmat yritykset purkaa Fight Clubin hyvyys sanoiksi ovat turhia, sillä niin uskomattoman hyvin jo Seitsemän-leffallaan briljeerannut David Fincher on onnistunut sovittamaan shokkikirjailija Chuck Palahniukin novellin valkokankaalle. Leffa jättää tylyydessään katsojan sanattomaksi, mutta nyt on aika yrittää koota Fight Clubin valloissa oleva mieli ja kylvää ylistystä tälle elokuvahistorian merkkipaalulle.
Edward Nortonin kertojahahmo on nyky-yhteiskunnan kriteerien mukaan menestyvä yksilö. Hän työskentelee vakuutusyhtiössä ruotien auto-onnettomuuksissa kärventyneiden ihmisten omaisille maksettavia korvauksia. Työnsä puuduttama mies ei välitä auton penkkeihin palaneista ihmisrasvaläteistä, vaan piittaamattomana teknologia- ja hyvinvointiyhteiskunnan tuotteena hän nostaa huippupalkkaansa ja joko istuu toimistossaan tai matkustaa halki maailman työnsä vuoksi. Rahoillaan hän kerää ympärilleen niin paljon mammonaa kuin kunnon keräilyyn tykästynyt eläin (siis ihminen) vain voi. Tässä tunteettomassa maailmassahan jokainen voi ostaa onnen ympärilleen Ikea-sohvien muodossa ja rakentaa itselleen materian täyttämää linnoitusta. Siis materiaa ja teennäistä vapautta, nykyihmisen taivasko?
Kertojamme ei ole kuitenkaan tyytyväinen. Kirkkaana kiiltävästä ulkokuoresta huolimatta elämä ei ole raiteillaan Tai jos tarkkoja ollaan, niin se on liiankin tiukasti markkinatalouden määrittämillä raiteilla, jotka vievät vääjäämättömästi kohti turtumista. Kertoja ei ole oikeasti vapaa yhteiskunnan hänelle langettamassa roolissa – niinpä hän ei pysty nukkumaan. Elämä vilisee silmien ohitse kuin loputon painajaisuni, ja aika kulkee karkuun tunteettomana.
Väliaikainen pelastus odottaa kuitenkin nurkan takana. Kertojamme löytää lääkkeen kärsimyksiinsä: toisten ihmisten inhimillisen tuskan. Kuin pingviini jäällä (siis kuin vapaa tietämätön eläin, jonka ei tarvitse ymmärtää ympäröivän maailman koukkuja) kärsivä liukuu terapiaryhmien kärsivien ihmisten maailmaan. Tuskan aiheeksi kelpaa mikä tahansa, kunhan hän vain saa itkeä sairaiden ihmisten olkaa vasten ja joukon ainoana terveenä yksilönä tuntea elämisen tunteen jälleen. Niinpä mies pystyy jälleen nukkumaan. Autuaasti ja onnellisesti kuin pieni vauva.
Onnea ei kestä ikuisuuksiin saakka, vaan loisen elämään pesiytyy toinen loinen, Marla Singer (Helena Bonham Carter). Marla änkee samoihin terapiaryhmiin yhtä terveenä ja valheellisena olentona. ”Narratorina” tunnettu päähahmo ei olekaan enää ainoa petturi ja terve tuskan keskellä. Katalasti mieltä riivannut tuska palaa, ja unen lahja on tiessään. Insomnia hallitsee, kunnes Tyler Durden (Brad Pitt) astuu riivattuun elämään.
Tyler Durden pystyy muuttamaan kaiken, sillä hän on erikoinen mies (In Tyler we trusted!). Hän on kaikkea sitä mitä muut eivät ole. Narrator voi vain ihastella kun räävitön Tyler sekoittelee pornoa kokoperheen leffoihin tai saa miehet hakkaamaan toisensa verille onnen saavuttamiseksi. Tyler määrittelee onnen ja kauneuden aivan eri tavalla kuin meidän tuntemamme yhteiskunta. Ja kaiken tämän takana Tylerillä on ennenkuulumattoman suuri visio, joka tulee muuttamaan kaiken. Kaikki edellä mainittu on vain pieni osa suurta kokonaisuutta, josta Fight Club kertoo. Ja paljon se kertookin: sanoin, kuvin ja synkällä satiirisella tavalla.
David Fincherin ote leffaan on rautainen, missään vaiheessa leffa ei lipsu turhuuden rajamaille. Näyttelijät ovat kirkkaita tähtiä tummanpuhuvalla taivaalla, ja Fincher sekä mainio lähdekirja/käsikirjoitus saavat tähdet loistamaan entistä kirkkaampina. Pelkkänä kauniskasvona monesti pidetty Pitt tekee elämänsä roolin, ja Norton on juuri niin täydellisen hyvä kuin mihin me Norton-fanit olemme jo tottuneet. Helena Bonham Carter ei ole kovin suuressa osassa, mutta tukee kahta äijää hullun elkeitä heijastavana naishahmona. Myös Meat Loafin näyttelemä Robert Paulson kivessyövän aiheuttamine isoine tisseineen on ristiriitaisen hieno hahmo.
Tehosteet toimivat täydellisesti: ne eivät nouse pääosaan, mutta soljuvat tarinan ohessa hienosti. Samaa kaavaa noudattaa myös leffassa nähtävä järjettömyyttä lähentelevä mätkiminen. Väkivalta ei ole pääpointti, eikä Fight Club ole actionleffa, vaan veri ja lihaan mätkähtelevät nyrkiniskut ovat vain kulissia suuren yhteiskuntasatiirin ja nerokkuuden edessä. Fight Club on verenmakuinen ja hienhajuinen testosteronipaukku, joka räjäyttää yllätyksillään katsojan mielen paloiksi.
Fight Club sisältää lisäksi lukemattoman määrän pikkujekkuja (Fincher on mm. pilke silmäkulmassaan jemmaillut törkeyksiä kuvavälähdyksiin) ja Palahniukin unohtumattomia quoteja. ”Et voi tuntea itseäsi, jos et ole koskaan tapellut” -aatteineen Fight Clubin tumma ja repaleinen ote saattavat aiheuttaa inhoakin herkimmissä ihmisissä, mutta muuten se vie mukanaan 110 % teholla. Eikä homma heikkene vielä useallakaan katselukerralla. Kuuden katselukerran jälkeen se on edelleen ainutlaatuinen mestariteos. Äänipuoli ja (etenkin Special Editionin) laajat DVD-ekstrat viimeistelevät Fight Clubin loistavuuden.
