Kaukana oli valistuneiden kuninkaallisten käsitys maailman menoista Ranskan vallankumouksen aattona, jolloin ranskalaiset veivät sivistyksen ja järjenkäytön vallassa kuninkaallisensa giljotiinille. Sofia Coppolan värikkäässä Marie Antoinettessa (2006) siveltimet soivat popmusiikin sävelissä maalaten kuvaa hieman toisenlaisesta kuningattaresta kuin historiankirjoilla on tapana kertoa.
Pääroolissaan Kirsten Dunst sipsuttelee hameet hulmuten Versaillen palatsin käytävillä eksyneen näköisenä keskellä rikkauksia, leivoksia ja kauniita kenkiä. Antoinettensa tapaan myös palkittu ohjaaja Coppola ottaa harha-askeleita, jotka johtunevat liian suuresta kengän koosta. Kuninkaiden ja alamaisten on kuitenkin turha pelästyä, sillä epäonnistumisesta ei vielä ole kyse.
Kun nuori, 15-vuotias Marie astelee ensimmäistä kertaa Versaillen palatsin marmorikäytävillä, häntä ympäröi kalpeat ja elottomat kasvot – Ranskan hovi. Täysin eristynyt elämä ylellisyydessä on varmasti vienyt kehitystä kohti vuotta 1789. Kun Kuningas Ludvig XVI (Jason Schwartzman) joutuu isänsä kuoltua painavan kruunun kantajaksi, on ote todellisuudesta vallanpitäjillä viimeistään riistäytynyt käsistä.
Harhapoluilla Versaille’ssa
On turha sen kiistäminen, etteikö Coppola osaisi katsoa hahmojaan eri näkökulmista. Ongelmia aiheuttaa juuri se, ettei nuori ohjaaja kykene viemään kameroitaan ulos siitä vankilasta, jossa hänen päähenkilönsä elävät. Valistuksen periaatteiden ja todellisuuden ristiriitojen esille tuominen olisi vahvistanut ohjaajan melko uudenlaista tulkintaa. Harhautuminen liian pitkäksi aikaa Antoinetten sänkyongelmiin vie pitkitettynä mielenkiinnon katsojalta.
Kuten Coppolan aiemmissakin töissä, Marie Antoinettessa ohjaustyö on näyttelijöiden osalta erinonomaista. Kirjoitusapua Zoetrope-jälkeläinen olisi tarvinnut, ja varmasti pieni luova tuki olisi näin uransa alkuvaiheessa elävälle ohjaajalle anteeksi annettu.
nimimerkki: Martin van Wetten
