Vain 29-vuotiaana tuberkuloosiin kuolleen Jean Vigon ura oli lyhyt, mutta elokuvahistoriaa vavisuttanut. Hän edusti ranskassa elokuvan uutta sukupolvea, jolla ei ollut mitään siteitä mykkäelokuvien maailmaan. Jean Vigo oli uskalias nuori ohjaaja, joka kuitenkin ehti ohjata vain neljä elokuvaa, joista vain kaksi pitkää. Toinen Zero de conduite (Nolla käytöksessä) ja toinen tämä, hänen joutsenlaulunsa L’Atalante.
L’Atalante nauttii varsin korkeaa arvostusta elokuvapiireissä, eikä syyttä suotta. Jos A propos de nice -lyhärissä näkyy Vigon lyyrinen puoli, Tariksessa hänen tekninen osaaminen ja Nolla käytöksessä osoitti hänen anarkistisen ja sääntöjä rikkovan ideologian ja juonellisen osaamisen, L’Atalantessa on nämä kaikki ominaisuudet yhdistettynä
Juoni on hyvin yksinkertainen kertoen jo aatamin ajoilta tutuista teemoista. Elokuva alkaa häistä; Jean (Jean Daste) ja Juliette (Dita Parlo menevät naimisiin ja lähtevät suoraan kirkosta Jeanin veneellä matkalle, matkalle kohti mitä, sitä he eivät tiedä, eikä katsoja. Veneen nimi on L’Atalante. Veneessä asustavat myös omalaatuinen Le Pere Jules (Michel Simon), kyökkipoika ja Julesin kymmenet kissat. Maaseudulla kasvanut Juliette haaveilee Pariisista, vaatteista sun muusta ja Jean vaan haluaisi painaa joella laivoineen. Juoni olisi muuten ehkäpä hyvinkin tavanomainen poika saa tytön, poika menettää tytön, tyttö palaa pojan luokse -juttu, jos elokuvaa ei kerrotaisi niin paljon Julieten ja Le Pere Julesin näkökulmasta. Jean saattaisi jäädä jopa hieman jäyhäksi jöpöttäjäksi jos lopussa ei hänenkin kaipuuta sitten lopulta ilmennettäisi. Julieten hahmo on sympaattinen, Dita Parlo on kaunis ja hän tekee hienon tulkinnan maalaistytöstä. Mutta henkilöistä mieleen oikeastaan jää Le Pere Jules, ylt’ympäri tatuoitu maailman meriä kiertänyt juomaveikko. Ja lisäksi hän polttaa tupakkaa navallaan ja soittaa haitaria. Yksi hienoimmista henkilöistä ikinä.
L’Atalanten juoni on erittäin yksinkertainen. Se kertoo rakkaudesta ja ikävästä samalla tarinalla tuhat kertaa ennenkin ja myöhemmin. Mutta käsittelyote on uusi ja kokeellinen. Nerokkaan yksinkertainen tyyli saavuttaa hetkellisesti jotain suurta. Leppoisaksikin elokuvaa voi kutsua. Siinä on jotain aitoa ja välitöntä mitä juuri kukaan muu ei ole hänen jälkeensä saavuttanut. L’Atalantessa ei ole mitään teennäistä tai teeskenneltyä, se on tehty vain elokuvan vuoksi.
L’Atalante muodostaa itsessään vain 89 minuutin kestossaan Vigon uran kaaren. Se on yhtäaikaa Vigon ensimmäinen varsinainen elokuva, ja samalla hänen kaunis testamenttinsa. Hän oli jo valmis ohjaaja luodessaan tämän mestariteoksen. L’Atalante on yhtäaikaa kypsä ja tuore, mutta ei kuitenkaan mitenkään raaka taikka mätä (huono vertaus, tiedetään).
Vigo oli pioneeri monissa tehosteissa, hidastuksia ja häivytyksiä käytetäänkin hänen elokuvissaan paljon. Vigon elokuvien ainoa painotaakka on vanhan elokuvan aiheuttama painotaakka, jonka keskellä monet oikeastaan nerokkaat jaksot vaikuttavat hieman kokeilunomaisilta. Mutta mikään epävarmuus ei silti heilauta L’Atalanten paikkaa elokuvan klassikojen joukossa, mikään ei voi muuttaa sitä tosiseikkaa että L’Atalante on romanttisen elokuvan kulmakiviä sekä taiteellisesti, että tyylillisesti.
