Lentotekniikkaa kehittävässä laitoksessa työskentelevä ja tarkasti varjeltuun projektiin osallistuva Jennifer joutuu vahingossa epäillyksi vakoilusta, kun yksinkertainen ja virkaintoinen laitoksen pääturvamies päättelee tekemiensä epämääräisten havaintojensa perusteella naisen olevan jonkinlainen uusi Mata Hari. Kuviossa erästä avainosaa näyttelee Jenniferin koira nimeltä Vladimir, jolle kiireinen päähahmo soittaa tasaisin väliajoin antaakseen koiralle liikuntaa silloin kun ei itse ehdi lähteä ulkoiluttamaan. Pelkkä venäläinen nimi riittää luonnollisesti herättämään paranoidin turvamiehen huomion. Jennifer tutustuu ja ihastuu laitoksen päällikköön, joka puolestaan päätyy hämmästelemään vierestä, kun hänen uusi tyttöystävä yrittää parhaansa mukaan haastaa kaikki epäilijät ja puhdistaa maineensa.
Huonoimmillaan Doris Day on etäisyydessään ja keinotekoisen oloisessa pirteydessään vaivaannuttava ja joskus omituisesti jopa sukupuoleton hahmo. Toisaalta taas, näitä unohtamisen arvoisia roolitöitä miettiessä Dayn parhaimmat roolit, joihin kuuluvat ehdottomasti ainakin toinen päärooleista Hitchcockin ”Mies joka tiesi liikaa” –uusintafilmatisoinnissa ja pääosasuoritus tässä satiirisen komedian taitajan Frank Tashlinin filmissä, vaikuttavat erityisen valloittavilta. Parhaimmillaan Day täyttää elokuvan positiivisella energialla ja saa roolihahmonsa lisäksi koko ympäristön säihkymään. Kyseinen näyttelijätär on kuin luotu työskentelemään juuri Tashlinin kaltaisen, äkkiväärän komiikan ytimen ymmärtävän ja värikkäistä visuaalisista asetelmistaan tunnetun ohjaajan kanssa. Tashlinin hienojen elokuvien värikkyys ei ole kuitenkaan mitään pintakiiltoa, sillä ohjaajan värikkyys on parhaimmillaan kokonaisvaltaista: Tashlin on myös koomisten tilanteiden ja satiirin kehittelijänä yhtä taitava kuin visuaalisena asettelijana.
The Glass Bottom Boat on mallikkaan tasapainoinen teos. Mihinkään suuriin syvällisyyksiin se ei yllä eikä kurotakaan, mutta noudattaa raikkaasti absurdin farssin perinteitä: kuten aina tässä lajissa, pienistä sattumuksista kasvaa vierivän lumipallon lailla yhä absurdimpia ja moniulotteisempia tilanteita, ja tilanteista kasvaa elokuvan edetessä uusia merkityksiä. Meno yltyy loppua kohden vauhdikkaammaksi, kun aluksi enemmän modernisaation pilkkaan ja ihmissuhdepeliin keskittyvä elokuva muuttuu agenttielokuvien parodiaksi. Koomiset tilanteet painottavat fyysisyyttä ja ne ovat täysin johdonmukaisessa suhteessa elokuvan pääteemoihin eivätkä johda koskaan minnekään harhateille. Hienoimmissa hetkissä, kuten futurististen elektronisten laitteiden temppuilua kuvaavissa kohtauksissa, on samanlaista imua kuin Jacques Tatin ”Enoni on toista maata” –elokuvan vastaavanlaisissa kohtauksissa, joissa havainnoidaan ultramodernin talon ihmeitä. Tati oli toki auteurina täysin omintakeinen ja ainoat elokuvan mestarit, joita ranskalaisohjaajaan voidaan täysin uskottavasti verrata, ovat mykkäkauden huippukoomikot. Tashlin oli metodeiltaan jokseenkin eri maata mutta vahvimmillaan silti aivan yhtä mainio hyvän mielen herättäjä kuin edellä mainitut.
Vaikuttaa siltä, että varsinkin komediaa ja musikaalia ohjaavilla on usein näitä harmillisesti pimentoon jääneitä teoksia: Chaplinin ”Kuningas New Yorkissa” ei kalpene lainkaan legendan edellisten töiden rinnalla vaan on näkemykseltään yhtä rikas ja hämmästyttävä kuin yleisesti kehutuimmatkin Chaplinin huiput. Vincente Minnellin ”Amerikkalainen Pariisissa” –musikaalilla on vankka ja arvokas asemansa, mutta toisaalta taas lähes yhtä hieno ”Lumottu laakso” on lähes kokonaan unohdettu älykäs ja sympaattinen teos. Stanley Donenin ja Gene Kellyn lajinsa virstanpylväs ”Laulavat sadepisarat” on kiistämätön klassikko, mutta se on jättänyt kuitenkin varjoonsa ”Rakastunut Pariisissa” –musikaalin, jota voidaan myös oikeutetusti pitää täysosumana. Tashlinin kulttikomedia ”Minkäpä tyttö sille voi” –elokuvan suosio on pysynyt ilmestymisestään lähtien jokseenkin tasaisena.”The Glass Bottom Boat” ei ole aivan kaikkien edellä mainittujen vähemmälle huomiolle jääneiden filmien veroinen, mutta on silti vastaavan kaltaisessa asemassa. Ainakin joissain tapauksissa tällaiset ikävät unohdukset tapahtuvat niinkin typerästä syystä, että vähemmän tunnettuja kehuttujen ohjaajien elokuvia ei ole muodikasta kehua, eli toisaalta seurataan tietynlaista ”kaanonia”. Onneksi ainakin kriitikkojen keskuudesta erottuu joskus – tosin aivan liian harvoin – asiallisia vastarannankiiskiä, ketkä kykenevät osoittamaan myös joidenkin kohtuuttomasti hyljeksittyjen ja unohdettujen elokuvien arvon sekä löytämään niistä mahdollisesti uusia puolia.
