On vuosi 1945. Puut ovat lehdessä, pirssi kiiltää auringonvalossa. Sen kyydissä saapuu nuori nainen suuren kivirakennuksen pihaan. Paikka on outo, ja vielä oudomman käsityksen siitä saa, kun pujahtaa sisään rakennuksen sivuovesta. Tulokas kavahtaa kauhusta, kun yksi kääröksi kapaloidusta rakennuksen asukeista loihe lausumaan: ”Mooninkia!” Vähän myöhemmin tulokas avaa oman sanaisen arkkunsa. Hän on Bukinhamin palatsista Suomeen päätynyt prinsessa.
Prinsessasta, elämästään valtaosan mielisaairaalahoidossa eläneestä Anna Lappalaisesta, olisi varmasti saanut kiinnostavan dokumentin. Arto Halonen päätyi kuitenkin tekemään kohteestaan fiktioelokuvan. Lopputulosta katsellessa voi pohtia, pyöriikö nenän edessä ehkä dramatisoitu dokumentti vaiko tosipohjainen draama. Jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle on helpompi taipua; esitellyt henkilöhahmot ovat fiktioelokuvan perustyyppejä: sankari, sankarin apulainen, vihamies jne. Halonen ei ole suurten auteurien tavoin äitynyt käyttämään Prinsessassa valtavasti symbolisia elementtejä ja kaikenlaisia kikkailuja. Myöskään itse elokuvaa varten sävellettyä musiikkia Prinsessassa ei paljoa ole, vaikka Tuomas Kantelisen nimi oikeastaan juuri lupailee sinfonisesti kuorrutettua äänimaailmaa. Näyttelijät ovat tässä elokuvassa tärkeintä. On pitkälti heidän ansiotaan, että elokuva puhuttelee katsojaa. Prinsessan tarina on liikuttava, ei siksi että päähenkilö esimerkiksi joutui äitinsä hylkäämäksi, vaan monista pienistä asioista sukeutuvan suuremman kuvan vuoksi.
Liki samaan aikaan elokuvan kanssa markkinoille on tullut Prinsessaa käsittelevä kirja. Mediajulkisuus aiheen ympärillä on ollut sen verran perinpohjaista, että ainakin omalla kohdallani leffaelämys kärsi niistä. Kannattaa siis vältellä aihetta käsitteleviä juttuja.
Kaikesta huolimatta leffa nostattaa esiin kysymyksiä ihmisarvosta, hyvyydestä ja (mielen)terveydenhuollosta. Katja Kukkola (nyk. Küttner) tulkitsee Prinsessaa liki samanlaisella lämpimällä hehkulla kuin Giulietta Masina tulkitsi La Stradan Gelsominaa. Hahmossa yhdistyvät lapsekas leikittely sekä äidillisyys. Ensimmäinen purkautuu Prinsessan tapauksessa tanssina ja helyihin sonnustautumisena, jälkimmäinen haluna auttaa kaikkia kellokoskelaisia jaksamaan. Prinsessan ”hoviin” kuuluu sellaisiakin, joiden sijoittelu terveisiin tai sairaisiin on hakalaa. Antti Litjan esittämä ylilääkäri ja Pirkka-Pekka Peteliuksen älykkö edustavat näitä tapauksia. Samuli Edelmannin näyttelemä lääkäri Grotenfelt taas on sekä arvostettu uudistaja että ihmisiä koekaniineina pitävä pyrkyri. Tiettyjä ammatteja arvostetaan enemmän kuin toisia, mutta tämän elokuvan myötä herää kysymys, onko jokainen lääkäri esimerkiksi niin ylivertaisen mainio kuin kuvitellaan?
Elokuvan budjetin pienuus näkyy ulkokuvissa, joissa nykyaikaa on pyritty rajaamaan pois kummallisillakin kuvakulmilla. Joistakin kohtauksista jää lisäksi sellainen tuntu, että väljemmällä budjetilla ja suunnittelulla olisi pystytty tekemään vielä parempaa. Nyt mukana on monia sellaisiakin kuvia, joissa katsoja joutuu – ainakin valkokankaalta – hiukan hakemaan sitä reaktiota, joka kuitenkin parhaiten kuvannee ohjaajan visiota. Toisaalta, on myös tapauksia, joissa varojen vähyys on pystytty kääntämään näppärästi omaksi voitoksi…
Näyttelijäkeskeiselle elokuvalle on luonnollisesti tärkeää, että sen laajimmissa rooleissa, ja miksei vähän pienemmissäkin, on pitkänlinjan ammattilaisia. Heidän kykyihinsä voi luottaa. He pystyvät parhaimmillaan tekemään hiukan heikommastakin tekstistä kiinnostavan. Prinsessassa roolitus on tehty varman päälle pelaten. Siinä ei ole muuten mitään vikaa, mutta on jossain määrin tylsää nähdä samojen naamojen valikoituvan aina tietynlaisiin osiin. Mainittakoon vaikkapa Ulla Tapaninen, Tapio Liinoja ja Peter Franzén. Arvatkaapa, kuka heistä on tämän leffan juopporenttu, kuka eriskummallinen takkihyypiö ja kuka ymmärtäväinen pankinjohtaja. Oikean rivin voitte tarkistaa tämän arvostelun lopusta.
Vaikka Prinsessa ei ole taiteellisesti huikea mestariteos, se on leffa, joka tosipohjaisuutensa vuoksi herättänee keskustelua. Rauhallisena ja tunteisiin vetoavana teoksena se on lisäksi elokuva, jota katsomaan voi hyvillä mielein viedä vaikka äitinsä tai isoäitinsä – tai miksei vähän nuoremmankin neidon.
Ja tämän viikon oikea vastausrivi on: Franzén, Tapaninen, Liinoja. Onnea oikein arvanneille.
