Se harmittaa aina yhtä vietävästi, kun puhutaan yleisesti elokuvan Suurimmista kohtauksista, eikä mukana (hienoista töistä huolimatta) ole kotimaisia pätkiä, mutta ruotsalaisilla on oikeutetusti mm. Seitsemännen Sinetin Shakkia Kuolemaa vastaan –kohtaus, jonka tietää jokainen elokuvaa vähänkään seurannut. Vielä enemmän harmittaa tosiasia siitä, että Seitsemättä sinettiä katsoessa unohtaa kaiken edellä mainitun turhan katkeruuden ja uppoutuu vain elokuvan ihmeelliseen maailmaan.
On paha sanoa mihin ajankohtaan elokuva tarkalleen sijoittuu, liekö sitä tiennyt Bergman itsekään, mutta Keskiajalla ollaan joka tapauksessa. Ristiretkien rankat kokemukset ja Mustan surman joukkotuho takaavat hyvän pohjan kuolemapohdinnoille. Ja sitä kautta, tietenkin, itse elämän pohdinnalle. Antonius Block (Max von Sydow, ruotsalaisen elokuvan hra Karisma) saapuu aseenkantajansa (Björnstrand) kera takaisin joutavuutta henkineeltä hengenmatkalta. Mukaan matkalta on tarttunut myös sielua kalvava epätoivo ja nippu kysymyksiä, joihin ei kai kellään ole tarkoituskaan saada vastausta. Vastaustenetsiminen alkaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun Block käy shakkimatsiin kalmankalpean Viikatemiehen kanssa saadakseen oman pienen jatkoaikansa ja löytääkseen hyväksynnän sille, mitä tapahtuman pitää.
Seitsemäs sinetti voitaneen laskea jonkinlaiseksi eurooppalaisen taide-elokuvan ja oudon maanläheisen fantasian välikappaleeksi. Voimakkaita, pohdintaan potkivia kohtauksia on iso nippu. Kärkipäässä ainakin flagellanttien mahtipontiseksi käyvä kurjuusmarssi halki kaupungin, ritarin syvä sanainen vuodatus kirkossa, ilmoille ahkeraan pudotetut kysymykset sekä myös tapa, jolla kirkon toimet kuvataan osuvasti vain hieman varkaiden toimia paremmiksi (mm. riipaiseva noidanpolttokohtaus). Kiertolaisteatterikolmikon eli Jofin, Mian ja näiden lapsosen elämä tuo outoa kaunista haurautta muuten katkeraltakin maistuvaan pohdintaan.
Seitsemäs sinetti täyttää monet mestariteoksen merkit ja jää salakavalasti kummittelemaan mielen pohjukoihin. Kun elokuva vielä huipentuu jonkinasteiseen pohjolan kylmänkankeaan Danse Macabreen, niin voihan sitä taas huomata harvinaisen hienonhienon elokuvan nähneensä. Ei olisi siis ollenkaan hullumpi ajatus itse kunkin tarkastaa Seitsemäs sinetti ennen kuin käy shakkimatsiin Kuoleman kanssa. Kokonaisuus on paitsi sivistävää, myös jotenkin kauniin puhdistavaa, kumma kyllä. Ja kenties… kenties… joku tekee seuraavan siirtonsakin paremmin ihan vain teeman innoittamana.
