Ryan Coslingin esittämä Driver on keikkakuski rikollisille, tavallinen mekaanikko duunareille ja stuntmies Hollywoodille. Hän ihastuu naapuriinsa – hetkellisesti yksinhuoltaja Ireneen (Carey Mulligan) – ja kohtaa vastoinkäymisen. Kuulostaa perustaltaan aika tavalliselta leffalta? Drive on nimenomaan sitä käsikirjoitukseltaan, mutta myös paljon muutakin.
Nicolas Winding Refnillä on (klassisen musiikin säveltäjän nimensä lisäksi) tyylikäs ote menneisyyteen. Elokuva olisi voitu hyvin tehdä kuusi- tai seitsemänkymmentä luvulla. Refnin visuaalinen ilme on ottanut selvästi vaikutteita New Hollywoodista (tyylillinen liike Hollywoodissa, joka kesti suunnilleen kuusikymmentäluvun lopusta kahdeksankymmentäluvun alkuun). Väkivalta on niukkaa, mutta brutaalia sekä toimintakohtaukset eivät ole blockbustereiden tapaan ylilyöviä, vaan toisaalta aitoa, mutta toisaalta elokuvamaista. Elokuvahistoriallisesti Drive ei välitä hittoakaan siitä, että kahdeksankymmentäluvulla elokuvat lähtivät jakaantumaan suuren rahan ja laajaa yleisöä miellyttäviin blockbustereihin ja pienen rahan haasteellisiin independent-filmeihin. Se on New Hollywood – tyyliin kapinallinen elokuva nykymaailman budjetilla.
Äänimaailma taas lähtee erilleen itse New Hollywoodista. Soundtrack on kahdeksankymmentäluvun syntesitaattoripoppia, joka retroilussaan kiehtoo ja ärsyttää samaan aikaan – vähän niin kuin hipsterit.
Näyttelijätyöstä ei ole moitittavaa ja casting on jopa erinomainen. Refn on onnistunut kokoamaan kiehtovan ja verbaalisesti minimaalisen Coslingin ympärille kaartin televisiosarjoista tuttuja näyttelijöistä, kuten karismaattisen Breaking Badin Bryan Cranstonin, absoluuttisen mulkun näköisen Ron Perlmanin Sons of Anarchystä ja Christina Henricks Mad Menistä tuo miesyleisölle silmäniloa pikaisesti naisellisuudellaan kireissä farkuissa.
Drive on hyvin postmoderni, se lainailee menneiltä vuosikymmeniltä elementtejä hyvällä maulla, mikä tekeekin siitä erinomaisen. Raja keskinkertaisuuden ja mestariteoksen välillä on kuitenkin niukka, minkä Drive alittaa juuri keskinkertaisen käsikirjoituksensa takia – kaikki muu tuntuu olevan kohdallaan. Se on tyylikäs, yksittäiset kohtaukset ovat yllättäviä, tunnelma on kohdillaan, mutta se käsikirjoitus, oi se käsikirjoitus, on alemmalla tasolla kaikesta muusta.
On vaikea keksiä toista ohjaajaa, joka olisi pystynyt tuomaan elokuvan sille tasolle, johon se päätyi. Ehkä Martin Scorsese, Arthur Penn tai Bob Rafaelson olisi voinut kuusi- tai seitsemänkymmentäluvun luomisvoimissaan koota samoista aineksista mestariteoksen keskinkertaisuuden sijaan. Nyt Drive vajoaa johonkin siihen välille.
