Seitsemän Oscaria (mm. Maurice Jarren upea musiikki)voittanut historiallinen klassikko. Väreissä. Super Panavision 70, sama kuin Ben-Hurissa. Pääosassa kaikkien kuivien brittikuivakkeiden isopappa ja muutama mehukas nimi. Elokuvana Arabian Lawrence on jotakin sellaista, mitä Moby Dick on kirjana.
T.E. Lawrencen kirjaan perustuva elokuva ottaa aineksensa tuon salamyhkäisen sankarin elämästä. Filkka alkaa siitä, mihin todellisenkin Lawrencen elämä päättyi. Heebo menetti henkensä (tahallisesti?) kolaroidessaan komeasti moottoripyörällään. Jos todellinen Lawrence olikin lyhyehkö, tummatukkainen ja ujohko, elokuvan vaalea hujoppi-Lawrence vastaa ainakin yhdellä tavalla häntä: tyypin pään sisälle ei eepoksessa päästä. Eikä ole tarvettakaan, kyseessähän on yhä varsin toimiva seikkailuleffa. Naisia ei kuvissa nähdä, autiomaata sitäkin enemmän ja sotaa käydään koko rahan edestä. Jippii!
Eletään 1910-lukua. T.E. Lawrence (O’Toole) on arvaamaton sekopää, joka saa käskyn lähteä tarkkailemaan tilannetta arabien pakeille. Britit, turkkilaiset ja muut läsnäolijat ovat toistensa kurkuissa, tilanne on mahdoton. Prinssi Feisal (Guinness) pyörittelee peukaloitaan ja päättää yllättäen kysyä Lawrencen mielipidettä tilanteeseen. Pöyristyttävää, onhan paikalla parempiakin neuvonantajia. Vaan Lawrencepa osoittautuukin älykkääksi. Neljän tunnin kuluessa britistä tulee arabien oma El Aurens (nimenääntämisongelmia), joka vetää innokkaasti rätin päähän ja asettaa tavoitteekseen yhdistää kaikki verenhimoiset arabiheimot keskenään – olivat brittiupseerit sitten mitä mieltä tahansa. Mies potee ilmiselvästi jotakin suuruudenhulluuden viheliäisintä muotoa, mutta heebosta on silti vaikea olla pitämättä. Tämän joutuvat myöntämään myös luku- ja kirjoitustaitoinen karju Serif Ali Ibn El Kharish (Sharif) sekä kullanhimoinen Auda Abu Tayi (Quinn).
Arabian Lawrence jaksaa pitää otteessaan loppuun asti. Elokuvan maisemat ovat kauniita, vaikka kärsivätkin tv-ruudun ahtaudesta. Roolitus on onnistunut. Vaikka T.E. Lawrence olikin O’Toolen ensimmäinen iso elokuvaosa, mies hoitaa hommansa hyvin. Outo valinta outoon osaan kelpaa ainakin tämän elokuvan kohdalla. Arabihahmojen näyttelijät ovat loistavia, varsinkin – luonnollisesti – egyptiläissyntyinen Omar Sharif (näytteli nimiroolin myös David Leanin ohjaamassa Tohtori Zhivagossa 1965). Alec Guinness sen sijaan ei hämää ketään. Prinssin sijasta häiskä kaikessa moitteettomuudessaan onnistuu tuomaan mieleen vain hienon näyttelijän nimeltä Alec Guinness. Mutta tämähän on pientä kaiken muun keskellä.
