M. Night Shyamalanin yhteistyö Disneyn kanssa päättyi, kun viidennen suurleffan tuotannosta tuli riitaa. Rahaa takoneella ohjaajalla ei ollut mitään ongelmaa kuitenkaan etsiä uutta yhteistyökumppania ja saada uudentyyppistä työtänsä levitykseen. Ongelmat tulivat vasta siinä vaiheessa, kun itse keksittyyn lastentarinaan pohjaava Lady in the Water floppasi luukulla(kin).
Täytyy myöntää, että halusin todella uskoa, ettei ”Leidi vedessä” olisi sitä, mitä pahat äänet sen sanoivat olevan: rönsyilevä ja otettaan jatkuvasti kadotteleva. Olinhan siinä vaiheessa, kun yleinen mielipide kääntyi parin ensimmäisen menestysleffan jälkeen Shy-vastaiseksi, edelleen valmis listaamaan tuon intialaisen Hitchcock-fanin jonkinasteiseksi tulevien vuosikymmenien löydöksi, siis tyypiksi, jonka oivallukset ja kyky luoda tunnelmaa, löydettäisiin vasta ajan kanssa. Eihän Signsin viiltävä ote tai terävä tapa tutkailla uskoa oikeasti kokonaan pyllähtänyt siihen kuuluun loppukohtaukseen eikä valloittava Kylä oikeasti ollut vain lopputwistin varassa roikkuva tapaus, vaan vertauskuvallinen ja James Newton Howardin kauneimman scoren ylleen saanut mestariteos.
Kaiken tämän puolustelun jälkeen tuntuu entistä turhauttavammalta purkaa tunteita Lady in the Waterista. Tuntuu, että juuri noiden parin edeltäjän ns. kriitikkotaholta saama negatiivinen palaute ja toisaalta myös hidas taloudellisen menestyksen lasku ovat tehneet Shyamalanista jotenkin katkeran ja epäilevän tarinankertojan. Ja mitä oikeasti on itseään epäilevä tarinankertoja? Ei yhtikäs mitään. En väitä etteikö Shyamalan itse olisi tiennyt juuri tarkalleen millaisen leffan hän on höpsön lastensatunsa pohjalta halunnut luoda, mutta väitän, että hän ei ole ainakaan saanut välitettyä sitä voimaa lopputulokseen.
Pahiten Lady in the Waterissa pettävät osa-alueet, joissa Shy on ennen loistanut. Vaikka esimerkiksi Unbreakablen dialogissa mahtipontisuus ja kuiskinta jo pistivät silmään, nyt määränpäänsä hukattuaan pahvihahmojen ontot suuret sanat ja hatusta vedetyt käänteet vaivaavat. Todella paljon. Toisekseen se perustunnelma, kauniiden kuvien ja upeasti talletettujen hetkien yhdistelmä, on täysin poissa. Sitä myötä, kun katkeroitunut ohjaaja on keksinyt mukaan (jopa pelottavan Spedemäisesti, sillä Spedehän oli oman alansa nero, mutta miehen reagointi leffapalautteeseen näkyi leffoissa vain yleistasoa laskevana hutiammuntana) leffakriitikkohahmon höpsöä ”Kuka sinä olet minulle sanomaan minun tarkoitusperistäni?”-vertauskuvallisuutta toimittamaan, on hän unohtanut oman salaisen aseensa, sen voimavaran, joka teki leffoista todella Shyamalan-leffoja: siis hassun lapsekkaita, silti jännitysmomentin otteessaan pitäviä ja tarkkaan harkittuja tekeleitä. Yhtälailla on unohtunut se, että jos tekijän tavoittelema päämäärä ei näy, osasyy voi olla jopa… tekijässä itsessään!! Sitä mahtipontisesti itsensä sankarilliseen ja tekomahtipontiseen rooliin kirjoittanut Shy ei enää tunnu muistavan.
Lady in the Water kieltämättä alkaa komeasti. Sitä ehtii nauraa jo, että ”hah, olitte väärässä, tästä ihmisten ja oudosta vesimaailman eriytymisestä kehittyy vielä loistoleffa”. Sitten sitä ei enää naurakaan. Tai jos nauraa, niin vain kököille käänteille. Niin ikään Shyamalanin vahvuuksiin kuulunut casting ja roolin suora kirjoittaminen jollekin supertähdelle epäonnistuu sekin. Paul Giamatti on ok, mutta jotenkin hämmentynyt. Eikä lainkaan hämmentynyt itse tilanteesta, jossa istuu yllättäen olohuoneessaan Story-nimisen mystisen narfin vierellä, vaan hämmentynyt siitä, että joutuu tekemään työtänsä narfien, susimaisten ja vähän motiivittomilta tuntuvien petojen, suojelijoiden ja suojakiltojen keskellä. Ja eipä siinä mitään, noista samoista tekijöistä hämmentyy myös katsoja. Myös Bryce Dallas Howard, Kylä-leffan valo, on leffan keskeisempänä olentona, Story-narfina, vaisu, ja vain lepattava kynttilä ison pelastusta tuovan valonlähteen sijasta.
Sitä mukaa, kun juoni mutkistuu, tunnelma uupuu ja näyttelijä toisensa jälkeen vajoaa hämmennyksissä pohjaan odottamaan, että jokin ohjaajan ruokatauolla keksimä uusi taruolento nostaisi heidät pintaan, Shyamalanin tie onnistumiseen monimutkaistuu. Kuin pisteenä iin päällä tai naikkosena altaassa hovisäveltäjä James Newton Howard esittelee ensimmäisen Shyamalan-leffan musiikin, jossa ei ole niin minkäänlaista tarttuvuutta. Kylässä huima viuluteema herkisti ja Signsissä kieltämättä kopioidulta vaikuttanut teema herätti jännitykseen, mutta nyt musiikki on lattean pehmeää kamaa, pakkotaustaa leffassa turhaan kytevälle mahtipontisuudelle. Toisaalta, onhan sekin mahdollista, että rainan kalvakka yleisilme vain heijastuu scoreen.
Kun Shyamalanilta otetaan pois lapsenomainen tarmo sadunkerrontaan, tunnelmallinen musa, sekä kässäriin luottavat näyttelijät, niin mitä jää jäljelle? Lady in the Waterin kohdalla vain pakkomielteeltä tuntuva tarve kertomiseen ja nälvimiseen niille, jotka häntä vastaan ovat rikkoneet. Edes Shyamalanin kohdalla kerta toisensa jälkeen pettävää ja vääristelevää markkinointia sen kummemmin ruotimatta on helppo huomata, että Lady in the Water on herran uran ensimmäinen iso hutilyönti. Kyseessä on vain pikasatu omille lapsille, ei yli 150 miljoonan dollarin arvoinen (huom. markkinointi mukana) kokonaisuus. Kahdesta Razziesta ainakin toinen (huonoin sivuosa, ohjaaja itse) tuli ansiosta, eikä se vuoden huonoimman leffan tittelikään kaukana ole. Vai onko joku skrunteista, narfeista, tartutikeista tai muista Sinisen Maailman olennoista eri mieltä?
