”[I]I was 12 going on 13 the first time I saw a dead human being. It happened in the summer of 1959-a long time ago, but only if you measure in terms of years. [/I]”
Elokuvan alussa kirjailija (Richard Dreyfuss) istuu autossa. Lehtiuutinen asianajaja Christopher Chambersin kuolemasta on ilmeisesti syy hänen yksinäisyyteensä. Se on alkuna pitkälle takaumalle mikä selittää kirjailijan olevan Gordon Lachance (Wil Wheaton) Mainesta ja esittelee hänen neljä lapsuuden aikaista tuttavaansa. Chris Chambers (River Phoenix) on surkeasta perheestä ja odotettavasti on itsekin sitä. Teddy Duchamp (Corey Feldman) on lyhyesti sanoen enemmän kuin ruuvilöysäinen ja Vern Tessio (Jerry O’Connell) on taas jonkinlainen hännystelijä ja hyväntahtoisuudessaan hieman tyhmä. Pitkän takauman aikana kirjailija tarjoaa tulevaisuudesta tulevaa viisautta ja nelikon vastapeluri on Ace Merrill (Kiefer Sutherland) äärimmäisen ilkeänä.
Rob ’Läskipää’ Reinerin ohjaama sovitus Stephen Kingin pienoisromaanista on osoitus paitsi em. kirjailijan kyvystä kirjoittaa kaunis, lämmin ja henkilökohtainen tarina myös armoton kuvaus lapsuudesta irti kasvamisen tuskasta. Raynold Gideonin ja Bruce E. Evansin sovitustyö on käytännössä suoraa kääntämistä alkuteoksesta, joten ’Läskipää’ Reinerin on tuotava teos elämään ja hän tekee sen silkalla rakkaudella ja upeilla kuvilla jotka hienovaraisesti alleviivaavat retken aikana tapahtuvaa eroon kasvamista. Suureellisen teeman vastapainona se kerrotaan tasaisella, lepäävällä otteella ja sitä maustetaan uskomattoman hyvällä dialogilla ja ’Läskiperse’ Hoganin (Andy Lindberg) osallistumisella syöntikisaan.
Ilman erinomaista näyttelijäntyötä lapsuuden lopettava kokemus ei olisi mitään ja pääroolien nelikko tekee loistavaa työtä. Wil Wheatonin suoritus on ennakkoaavistus hänen tulevasta minästään, mutta vaikka hän on kertoja ei tarina kerro hänestä vaan muista. River Phoenixin suoritus ikäänsä liian paljon vanhempana Chrisinä huokuu epätoivon antamaa tietoisuutta omasta heikkoudesta ja viisautta nähdä ympärillään oleva todellinen potentiaali ja rohkaista sitä eteenpäin. Jerry O’Connell jää hieman heikoksi porukan heikkona lenkkinä jolla kuitenkin on ajoittain huomattavaa ennakkojärkeä. Corey Feldman suorastaan revittelee lyhyesti sanoen hulluna Teddynä jolla kuitenkin on arka paikka mihin romuttamon omistaja Milo Pressman (William Bronder) osuu napakympin tarkkuudella ja takoo sitä kuin tikka. Kiefer Sutherland suorittaa erinomaisen suorituksen ilkeänä Ace Merrillinä jonka poppoo harrastaa baseballia postilaatikoilla ja lisäksi hän ei koskaan vitsaile ja hänen uhkauksensa ovat aina vakavia. Näyttelijäsuoritukset ovat alusta loppuun pientäkin yksityiskohtaa myöten loistavia – suuruudessaan nöyrän elokuvan pieniä, helliä suorituksia.
Lyhyesti sanoen Rob ’Läskipää’ Reiner osoittaa että Stephen King on suuri kirjailija ja siinä sivulla hän luo erinomaisen elokuvan keinoin kerrotun kasvukertomuksen minkä todellinen tuska on hiljaista, murheen värittämää sävyä. Samaa sävyä millä kuollutta isoveljeä (John Cusack) kaivataan koko elämän ajan.
”[I]Although I hadn’t seen him in more than ten years, I know I’ll miss him forever. I never had any friends later on like the ones I had when I was twelve. Jesus, does anyone? [/I]”
