Animemaailman kaikkitietävät muinaiset mestarit tiesivät jo aikaa sitten huhuilla Mamoru Hosodan, tuon taiteenlajinsa johtavan nimen suunnittelevan nerokkaassa mielessään omanlaistaan näkemystä iki-ihanasta kaunottaren ja hirviön kielletystä rakkaudesta kertovasta ranskalaisesta sadusta. Tällä kertaa Hosoda jopa intoutui palkkaamaan leipiinsä kourallisen vanhoja Disney-veteraaneja sekä teettämään osia elokuvastaan [movie]WolfWalkers[/movie]in tekijöillä Irlannissa – teattereihin asti päätynyt lopputuote keräsi kriitikoiden kymmenien minuuttien edestä vuodattamat raikuvat aplodit Cannesin elokuvafestivaaleilla. Belleä voikin hyvällä omallatunnolla luonnehtia yhdeksi alkukevään suurista animaatiotapauksista.
Belle on tarina Suzusta, isänsä kanssa asuvasta epävarmasta teinitytöstä, jonka äiti heitti ammoin henkensä yrittäessään pelastaa lasta hukkumasta. Elämässään tuuliajolle ajautuneen tytön elämään tulee yllättävä muutos tämän löydettyä salaperäisen U-sovelluksen, joka lataa virtuaaliseen todellisuuteen avatarikseen käyttäjänsä todellisen minän; digitaalisesa U:ssa harmaasta ja hajuttomasta Suzusta tulee kuvankaunis Belle, seireenin tavoin laulava jumalainen nainen sekä kaikkien palvoma idoli. Erään kerran sarvipäinen hirviö kuitenkin onnistuu tuhoamaan tämän esiintymisen – Belle alkaa vähitellen kiinnostua salaperäisen ilkiön edesottamuksista sekä todellisesta henkilöllisyydestä…
Toisin sanoen Belle on valtava läjä mitä erilaisimpia teemoja internetin aikakaudella pirstoutuneesta identiteetistä, todellisuudesta vieraantumisesta, eskapismista, kielletystä rakkaudesta ja jopa perheväkivallan kaltaisista yllättävänkin synkistä aiheista lähtien. Tarinan edetessä Suzun elämä ajautuukin yhä kimurantimpaan solmuun kahden täysin erilaisen persoonallisuuden jatkaessa elämäänsä lähes täysin toisistaan irrallaan, eikä tarinan hirviökään ole hahmoltaan aivan sitä, miltä se saattaa ennakko-odotusten perusteella vaikuttaa. Itselleni valtavana pettymyksenä tulikin, ettei alkuperäisen romanttisen sadun ideoita olekaan kaiken muun hifistelyn lomassa juuri hyödynnetty kuin aivan pinnallisella tasolla mitä ilmeisimmin lähinnä länsimaisen yleisön houkuttelemiseksi.
Hosodan elokuvilla on perinteisesti ollut pahana tapana hajota viimeisen kolmanneksen alkuvaiheilla silkaksi tyhjäkäynniksi, mutta Belle uppoaa tässä mielessä jo ensimmäisessä, tarina kun ei tunnu lähtevän liikkeelle sitten alkuunkaan. Suurin osa kokoa elokuvan juonellisesta annistakin sijoittuu tylsästi virtuaaliseen sovellukseen, jonka ominaisuuksia ei avata katsojalle edes sen vertaa, että elokuvaa katsoessa ymmärtäisi, mitä kansa oikeasti tekee moisella keksinnöllä silkan olemisen, paikasta toisen lentelyn, satunnaisen tappelun ja musiikinkuuntelun lomassa – edes aiheen psykologista puolta ei käsitellä alun jälkeen missään kohtaa aivan näkyvintä pintaa syvällisemmin, vaan kohtaus toisensa perään tuhlataan minuuttikaupalla hyvä aikaa erilaisten turhien musiikkinumeroiden esittelyyn.
Belleä voinee ainakin periaatteessa kehua sen spektaakkelimaisesta visuaalisesta ilmeestä, joka erityisesti teatterissa katsottuna saa sukat pyörimään jalassa nirsommallakin katujen kasvatilla. Ongelmaksi vain kulminoituu, ettei Cartoon Saloonin tuella hiotun komean ulkokuoren alla ole juuri minkäänlaista sielua tai edes kovinkaan kriittistä ajattelua kestävää maailmanhenkeä, vaan käytännössä koko elokuvan ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisesti sulkemalla aiemmin mainitun digihärpäkkeen. Edellinen asettaakin mielestäni kyseenalaiseksi Hosodan päätöksen sekoittaa lähtökohdiltaan jopa ihan oivaltavaan perusideaan tyypillisiä Digimon-kikkojaan sen sijaan, että mies olisi keskittynyt vain kertomaan samaistuttavampaan todelliseen maailmaan sijoittuvan fantasiasadun.
Alkukevään animaatiotapaus on näin siis nähty ja suutariksi todettu. Mamoru Hosoda on urallaan tehnyt moni oikeasti päräyttäviä elokuvia, kuten [movie]The Girl Who Leapt Through Time[/movie]n, [movie]Wolf Children[/movie]in ja jopa alkuaikojen Digimon-sarjaa ja -leffoja, mutta viimeisinä kuluneina vuosina miehen tähti näyttäisi jo olleen pahemman kerran laskusuunnassa. En epäile, etteikö Belle tuottaisi tekijöilleen valtavat määrät vihreää ja poikisi Hosodalle liudan palkintojakin, mutta minkäänlaiseen kestävään klassikkostatukseen en miehen viimeisimmän kohdalla usko tippaakaan. Toisin kuin Disneyn, Jean Cocteaun tai vaikka Juraj Herzin epäortodoksista näkemystä, tätä tuskin muistaakaan kukaan enää muutaman vuoden kuluttua.
