Joskus kun sitä katsoo wanhan ajan klassikkoelokuvia, jotka ovat saaneet ensi-iltansa siinä isän tai äidin hullujen nuoruusvuosien paikkeilla, niin saattaa tulla miettineeksi, että olivatko ne leffat tosiaankin ennen niin paljon parempia. Suurin osa hardcore-leffadiggareistakaan ei nimittäin listaa suosikkielokuviensa joukkoon juuri yhtäkään alle kymmenen vuoden ikäistä pätkää, onhan tämän tarkoitettava jotain. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, mutta luultavasti pelkkä illuusio, joka juontaa juurensa ihmismielen yksinkertaisten defenssimekanismien äärelle; surkeaa elokuvaa ei jaksa muistella. Kyllähän sitä roskaa tuli 40-luvullakin varmasti tehtyä, mutta kun jätetään ne unohduksiin ja tehdään uusintajulkaisuja Citizen Kanen kaltaisista mestariteoksista, niin historian vääristymisen ainekset ovat valmiit. Hiukan lähemmäs menneisyyteen, kuten hullulle 80-luvulle, on kuitenkin mahdollista vielä silloin tällöin tehdä tutkimuksia, jotka paljastavat nk. ”tuuban” näytelleen silloinkin ainakin jonkinlaista osaa elokuvateollisuudessa. Kaikkien arpinaamojen ja robocopien alta saattaa nimittäin löytyä sellainenkin tapaus kuten tämä Skate or Die.
Kyseessä on aika selvästi (ei niinkään) muinainen teinileffa, jonka juoni ei todellakaan ole sieltä parhaimmasta, saatikka omaperäisimmästä, päästä. Brian Kelly (Slater) on äärimmäisen asenteellinen nuori skeittaajakapinallinen, jota isä vihaa ja äiti säälii, mutta jokseenkin kaikki muut ikätoverit arvostavat. Enimmäkseen Brian kuluttaa aikaansa etsimällä hyviä skeittauspaikkoja ja joutumalla pikkuselkkauksiin viranomaisten kanssa.
Adoptoitu veli Vinh sen sijaan edustaa Brianin perheessä kolikon toista puolta, joka menestyy koulussa ja tekee rehellistä työtä kirjanpitäjänä lääkeaineista huolehtivassa firmassa. Ikävä kyllä Vinhia sattuu alkamaan kiinnostaa liikaa lääkeainelähetyksien kirjauksiin päässeet ”virheet” tavaroiden painoihin liittyen. Tämän seurauksena hän sotkeutuu ”johonkin suurempaan”, mikä aiheuttaa hänelle ennenaikaisen kuoleman, joka lavastetaan itsemurhaksi. Kaikkia muita (poliisi mukaan lukien) itsemurhaselitys vakuuttaa, paitsi suremaan jäänyttä Briania, joka päättää kiskoa itsensä ylös saamattomuuden kuilusta ja alkaa selvittämään veljensä mysteeristä kuolemaa. Rullalautailun lomassa.
Edellä kuvattu juoni ei ole ainoastaan naurettava, se on myös huonosti rakennettu. Vaikuttaa lähes siltä, etteivät elokuvan tekijät oikein ole tienneet, mihin suuntaan hommaa pitäisi viedä. Kyseessä on selvästi kieli poskessa-tyylin leffa, nimittäin idea murhamysteeriä ratkovasta rullalautakapinallisesta on suurin piirtein yhtä camppia kuin koko Evil Dead-trilogia. Toisaalta taas elokuvan tyyli on niin vakava, ettei sille oikein edes osaa nauraa siten kuin pitäisi. Kenties juuri tämän ristiriidan vuoksi päätettiin pitää rullalautailu ja tarina niin erillä toisistaan, että edellä mainittua näkee vain päälle lätkityissä kohtauksissa, sekä siinä, kun Brian skeittaa tapahtumapaikalta toiselle. Muuten kyseessä on aivan tavallinen kevytdraama/rikoselokuva. Sääli sinänsä, skeittaustyylistä olisi varmasti saanut osaava ihminen paljon irti.
Vaan eipä ole kyllä paljon irti revitty näyttelijöistäkään. Enimmäkseen touhu rakentuu nuoren Christian Slaterin tekemisten ympärille, mutta mitään häikäisevää roolisuoritusta ei häneltä nähdä, kuten ei tosiaan keneltäkään muultakaan. Ilmeisesti tällaiseen elokuvaan eivät yksinkertaisesti kuulu häikäisevät näyttelijäsuoritukset tai innovatiiviset kamerakikkailut, eli aika tasapaksuksi menee homma näiltä osin. Niin ja kun sitten tosiaan nämä juonelliset tekijätkin ovat mitä ovat, niin ei hyvältä näytä.
Ei tietenkään mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Täytyy myöntää, että naurettavan päällekäyvä kasariasenne, jota on lähes koko leffan pituudella, onnistuu kiehtomaan enemmän kuin mitä se kenties kaiken järjen mukaan saisi. Varsinkin kyseisen aikakauden faneille tämä on miellyttävä kokemus, mikään ikivihreä klassikkoelokuva ei oikein onnistu välittämään sitä uniikkia 80-lukulaista tunnetta samaan tapaan. Myöskin nämä sopiviin väleihin lätkityt skeittilautakikkailukohtaukset ovat ihan hienoa katseltavaa, vaikkeivät tietenkään millekään ammattilaisvideopätkille pärjää.
Nämä tämmöiset elokuvat ovat aina hiukan vaikeita tapauksia. Toisaalta ne ovat aivan naurettavia tekeleitä, eikä niissä ole kaiken järjen mukaan mitään erityisen hyvin tehtyä, mutta silti ne jollain tavalla onnistuvat kiehtomaan. Kenties se on se nostalginen fiilis, joka antaa leffalle lisäarvoa, eikä sitä millään viitsi murskata täysin, vaikka sisäinen kyyninen kriitikko sitä vaatisikin. Vaan jos leffasta jää ihan hyvä fiilis, niin mitä sitä turhia valittamaan. Kenties parin vuosikymmenen päästä Tiedän mitä teit viime kesänä-tyylisiä pläjäyksiä katsotaan myötätuntoinen hymy kasvoilla ja sitten annetaan niille lisäpisteitä uniikista nostalgia-arvosta ja rehellisestä elokuvateollisuuden ajankuvauksesta.
Kaamea ajatus.
nimimerkki: Aleksanteri
