Stan Laurel, eli Ohukainen, tykkäsi riidellä uransa aikana useammin kuin kerran Laurel & Hardy- elokuvien tuottajan, Hal Roachin, kanssa milloin mistäkin sopimuksesta.
Vuonna 1939 Laurel ja tuottaja Roach sopivat viimeisimmän erimielisyytensä, minkä jälkeen Roach allekirjoitti niin Laurelille kuin Hardyllekin, elikäs Paksukaiselle, lyhytaikaisen sopimuksen. Sopimuksen mukaan Laurel & Hardy eivät saaneet tehdä täysimittaisia elokuvia, vaan 40 minuutin ”alkufilmejä”.
Ensimmäinen näistä ”alkkareista” oli Lorvista Lordiksi. Elokuvan alussa Stan ja Ollie nähdään työttöminä tumpeloina, jotka sattuvat kuulemaan työnvälitystoimistossa, että herra ja rouva Vandervere (Jimmy Finlayson ja Anita Garvin) tarvitsevat kipeästi palvelustyttöä ja hovimestaria. ” Harmi, ettet sinä ole nainen”, Ollie huomauttaa Stanille, mutta saakin hienon idean. Tämän jälkeen Stan nähdään naispalvelijan asussa (viimeistä kertaa), ja Ollie hovimestarina, minkä jälkeen pojat alkavat, täysin tahattomasti, tuhota perusteellisesti Vanderverien päivälliskutsuja. Lopuksi Finlayson ajaa heidät ulos kiväärin kera.
Tuon jälkeen Stan ja Ollie nähdään valkotakkisina kadunlakaisijoina, kiroilemassa kohtaloitaan. Ruokatunnilla he vangitsevat vahingossa pankkiryöstäjän, ja palkkioksi heidät lähetetään Oxfordin yliopistoon hankkimaan sivistystä. Pojat joutuvat heti kättelyssä muiden oxfordilaisten pilan kohteiksi, ja sekopäiseltä vaikuttava palvelija kertoo, että Stan on todellisuudessa lordi Paddington, monipuolinen urheilija ja oppinut, joka aikoinaan menetti muistinsa ja katosi Oxfordista. Ollie nauraa typerälle väitteelle, kunnes Stan kolauttaa päänsä ikkunaan…
Elokuvasta on kaksi mukaelmaa, sillä myöhemmin ”alkkariin” lisättiin Vanderverien päivälliset, jotta leffasta saatiin täysi kokoillan elokuva Euroopan markkinoille. Nyttemmin tämä 63- minuuttinen on entisöity.
Ja sitten taas elokuvaan, joka on kuolettavan hauska. Nauraa saa vatsa mutkalla lähes poikkeuksetta, mutta silti miinusta löytyy: Roachin ulkokuvauspaikalla kuvatut Oxford- kohtaukset tarjoavat todella epätodellisen Englantia esittävän ulkokuvauskohtauksen. Ei siihen pienenpänä kiinnittänyt huomiota, mutta nykyään se suorastaan pomppaa silmille.
Leffan parasta antia on ehdottomasti loppupuolella tapahtuva
idiootti-Stanin muodonmuutos legendaariseksi Paddingtoniksi: se tapa, miten Laurel esittää terävää ja hienostelevaa lordia sekä humoristisesti että hienoisen ärsyttävästi, on jotain täydellisyyttä hipovaa. Tai kuten elokuvatutkija Simon Louvish sanoi: ”Kaikki meistä eivät osaa olla samanaikaisesti yhtä tyhmiä ja yhtä nokkelia kuin Stan Laurel”.
