Dario Argento on tullut tunnetuksi italialaisten trillereiden ja kauhuelokuvien kuuluisimpana ohjaajana, eikä lainkaan syyttä. Hänen uransa alkupuoliskon elokuvat suorastaan loistavat visuaalisuudellaan ja idearikkaudellaan, toisin kuin hänen myöhäisemmät elokuvansa, joista La Sindrome di Stendhal onkin mainio esimerkki.
Etsivä Anna Manni jahtaa sadistista raiskaajamurhaajaa, mutta joutuukin itse tämän uhriksi. Anna jää henkiin mutta murhaaja ei aiokaan päästää häntä niin helpolla. Kaiken lisäksi Anna kärsii Stendhalin syndroomasta, joka saa hänessä aikaan psykofyysisiä reaktioita aina hänen ollessaan tekemisissä taiteen kanssa.
Näistä aineksista voisi helposti kehitellä sangen mielenkiintoisen ja hyvänkin elokuvan, mutta pari seikkaa vesittää hienon perusasetelman. Ensinnäkin ideaa Stendhalin Syndroomasta ei hyödynnetä tarpeeksi juonen kuljetuksessa, ja se jätetäänkin vain sivuseikaksi Anna Mannin ja murhaajan välisen kissa ja hiiri -leikin ollessa pääosassa.
Asia Argento on ottanut vaikean roolin etsivä Anna Mannina, ja melkein haukkaa siinä liian ison palan. Ei Asia missään nimessä huonosti rooliaan hoida, vaikutelma vain jää jotenkin vaisuksi, kun mahdollisuuksia paljon ilmeikkäämpäänkin suoritukseen olisi ollut. Muut näyttelijät ovat sitten vähintäänkin siedettäviä, mutta kukaan ei oikein pääse loistamaan tai erottumaan joukosta. Dario Argenton paha tapa onkin usein jättää näyttelijöiden ohjaaminen sivuseikaksi ja keskittyä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, mikä ei hänen aiemmissa elokuvissaan olekaan haitannut, mutta La Sindrome di Stendhalissa tämä koituu suureksi kompastuskiveksi.
Elokuva nimittäin kärsii rankasta ylipituudesta, ja suuri osa sen suvantokohtauksista oltaisiin voitu saksia pois. Nämä enimmäkseen hahmojen välisestä keskustelusta koostuvat kohtaukset eivät nimittäin jaksa pitää mielenkiintoa yllä dialogin ollessa mitä on. Lisäksi ainaiseen päähenkilön ahdingon kuvaamiseen tympääntyy pian ja kelloa tulee vilkuiltua aika ajoin.
Argenton tyylille ominainen huippuunsa hiottu visuaalinen puoli onkin ajoittain selvästi esillä, mutta Suspirian ja Profondo Rosson räikeitä värimaailmoita jää kaipaamaan elokuvan korvatessa ne turhalla synkkyydellä. Myös elokuvan musiikki ansaitsee kiitosta, sillä musiikissa piileekin se missä on parhaiten onnistuttu. Ennio Morriconen mieleenpainuva tunnusmusiikki peräti pelastaa muutaman kohtauksen korniuden syövereistä.
La Sindrome di Stendhal kuuluu Argenton huonompiin elokuviin, ja kaatuu pahasti kehnoon toteutukseensa. Esimerkiksi elokuvan lopputwistin esille päräyttämisessä meinataan epäonnistua täysin sen ollessa erittäin epäloogisen ja mauttoman oloinen. Tämä on kuitenkin kumman helppo antaa anteeksi kun yllättäin huomataankin elokuvan taiteelliset ja symboliset ansiot. Kuitenkaan kyseessä ei ole enempää kuin yhden katselukerran pätkä, jota voi Argenton faneillekin suositella vain varauksella.
