Clint Eastwood tunnetaan maailmalla paremmin näyttelijänä kuin ohjaajana. Vanhus, jos näin sallittaneen Leonen oppipojasta ja vähäilmeisyyden kuninkaasta sanoa, on kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana näytellyt vain viidessä elokuvassa (kaikki omia ohjauksia) ja ohjannut tuplasti enemmän. Myös vuosittaisissa palkintotilaisuuksissa spagettiwesterntähdestä Hollywoodin kultapojaksi kasvanutta harmaapäätä on muistettu kiitettävästi. Ja varsinkin Mystic Riverin eli Menneisyyden otteen (2003) kohdalla täytyy sanoa, että ansiosta muistettiin. Oikeastaan Peter Jacksonin mahtava LotR-päätöskin meni suotta leffan edelle ”Ossi”-gaalassa.
Menneisyyden otteeseen liittyy paljon ennakkoluuloja, Clinun ohjauslista kun ei ole sieltä tasaisimmasta päästä. Mukana on Dirty Harry –sarjan epäonnistuneimpia osia (Sudden impact) ja uskalluksensa unohtaneita pätkiä (Rajaton valta), mutta toki myös mestariteoksia kuten Armoton tai juuri Menneisyyden ote. Itse asiassa Menneisyyden ote taitaa olla se filmografian kirkkain helmi.
Kuten enkkunimikin jo vihjaisee, Mystic River liplattelee eteenpäin rauhallisesti kuin valtava joki. Aluksi se näyttää vain… no, mitättömältä kuin mikä tahansa pieni joenpahanen. Mutta sitten sitä huomaa, mikä määrä vettä joessa virtaa, millä vauhdilla kaiken tyyneyden alla kuohuukaan. Sitä Menneisyyden otekin on. Ensimetreistä, poikain viattomista katuleikeistä alkaen sisällä kuohuu ja kohisee, huipentuen jonkinasteiseen padon sortumaan, vääjäämättömään, silti ennustettavissakin olevaan, mutta silti yhtä kipeänkauniiseen loppuratkaisuun.
Dennis Lehanen kirjaan perustuvan elokuvan ainekset ovat kuin jostakin Stephen Kingin kirjasesta. Ja ei, en tarkoita kauhua tai avaruuden mörrimöykkyjä, vaan sitä Kingin paremmin osaamaa puolta. Ihmisten välisiä suhteita, menneisyyden rumaa kouraa kourimassa aatoksia hyvinäkin hetkinä. Jopa ne Baseballin ympärille kiertyvät kuviot ovat sitä samaa, mutta siihen ne yhtäläisyydet jäävätkin. Jäätävän tyly leffa ainakin on, ja kaunis kuin syksyn ensimmäisen kuurainen aamu, jona huomaa pakkasen kiipeävän kasvien varsia pitkin ylös, lyöden ne maahan. Menneisyyden otteessa neljännesvuosisadan takaiset tapahtumat ovat ne pakkasenpuremat, mutta myös kolme päähenkilöä toisiinsa kiinni kutovat kipeät hetket.
Tim Robbinsin tulkitsema Dave Boyle on noiden vuosien takaisten tapahtumien pääuhri, kalpea haamu, jonka askel tuntuu painavalta. Sama pätee harhailevan miehen katseeseen. Ja niinpä, kun samana yönä, jona entisen kaveruskolmikon kovimman jäsenen eli Jimmy Markumin (Penn) tytär murhataan, Dave astelee verisenä kotiinsa, ei ole kumma, että taakka kertyy noille samoille jo valmiiksi lysyssä oleville harteille. Jimmyn harteet puolestaan ovat jäykkänä menneen vankilareissuista, niihin iskostuneesta rikollisen ryhdistä, mutta myös nuoren tyttären menettämisestä aiheutuneesta surusta. Kevin Baconin Dean Divine, paikallinen poliisi ja kolmikon kolmas jäsen, on se, jonka tulisi tasapainottaa kuohuntaa, mutta jonka sisällä kuohuu yhtälailla, erinäisistä syistä.
Taitava tähtikolmikko pitää huolen siitä, että Menneisyyden ote pitää eikä lipsu. Bacon tekee yhden vahvimmista suorituksistaan, vaikka Sean Pennin kovispinnan alta sortuva ex-rikollinen ottaakin elokuvan pääosan Kevinin edestä. Pennin suorituksessa on tiettyä karskiuden ja surullisuuden yhdistelmää, nimittäin loistavasti toimivaa sellaista. Tim Robbinsin eksynyttä huojuntaa, oikeutta maailmasta epätoivoisesti hakevia sanoja ja suurta rakkautta poikaansa on enemmän kuin ilo seurata. Siinä rinnalla miesten paremmat puoliskot pitävät maailmaa pystyssä ja niin (monesti parjaamanikin) Laura Linney, Marcia Gay Harden kuin tyttären roolissa pistäytyvä nousukas Emmy Rossum onnistuvat. Rossum toki pääsee vain huolehtimaan siitä, että katsojallakin kuohuu, kun suurisilmäinen elämänsä alussa vasta oleva tyttönen pistetään ensiminuuteilla hengiltä ja siitä se tunnekuohu alkaa. Eikä hevillä lopu, mystinen joki kun virtaa vuolaasti.
Menneisyyden ote on todellinen mestariteos, vähistä aineksista kasattu paatti tunteiden virrassa, täynnä aitoja ihmisiä täynnä patoutunutta vihaa, syyt vaihtelevat, aivan kuten oikeassakin elämässä. Ja leffoihin lähes poikkeuksetta tunkeutunut syöpäläinen, turha pintakiilto loistaa poissaolollaan: kulmankundit istuvat kaljalla kenties murha mielessään, joku kaipaa rakastaan puhelimen äänettömyydessä tai pojankoltiaiset leikkivät pihalla viattomina – ja kaikkea yhdistää tietty aitouden ilmapiiri.
Musiikkipuolellahan hyvän, tunnetta pursuavan biisin tunnistaa siitä, että sitä kuunnellessa ihokarvat nousevat pystyyn ja selkäpiissä on se kumma kylmäntunne. Mystic River on juuri niin mystinen kaikessa arkipäivän kivuliaisuudessaan, että kaksi kolmannesta kestosta selkäpii tuntee vierellä virtaavan tunnejoen kohinan. Sen mystisen joen kohinan, johon elokuvan viimeisetkin sekunnit katseet vievät. Ahdistavan hyvä leffa – ja sekin on hyvin lievästi sanottu.
