Michael Haneke potkii jälleen valtavirtaa vastaan hitaasti etenevällä draamalla joka on studiopomojen vastustelusta huolimatta saatu kuvattua vanhalla tekniikalla täysin mustavalkoisena. Elokuvaharrastajille mustavalkoisuus on kuitenkin etu eikä haitta ja Weisse Band voittikin 2009 Cannesin Palme d’Orin.
Weisse Band kertoo pienen sisäsiittoisen saksalaiskylän tapahtumista vuonna 1913 ulkopuolisena kylään saapuneen opettajan kertojaäänen kantamana. Kylässä eletään erittäin tarkkaan määriteltylä elämää ja lasten erehtyessä synnin polulle sitoo ankara pastori heidän käteensä valkoisen nauhan (white ribbon) muistuttamaan viattomuudesta. Jonkin ajan kuluttua alkaa kylässä tapahtua silmittömän väkivaltaisia ja arvaamattomia hyökkäyksiä joista lapset tuntuvat tietävän yllättävän paljon. Jollekin tulee varmaan mieleen että tuollaisella juonellahan saisi hienon b-kauhuleffan aikaan, Hanekenin kipeän draaman painopiste on kuitenkin syiden perässä eikä itse murhissa.
Elokuvan varsinainen juoni on vain kehys ja kannatteleva elementti yksittäisille raastavan surullisille kohtauksille arkipäivän tragedioista jotka käynnistyvät viattomasti kiristyen loistavan dialogin sekä eleettömän kauniiden näyttelysuoritusten voimin tunnelmalliseen huippuunsa. Haneke lyö kaikki surulliset teemat pöytään: insesti, tukahdutettu lapsuus, avuttomuus… Kaikki synkät asiat lasten maailmasta työnnetään katsojan kasvoille hienovaraisen hitaasti mutta mitään kaunistelematta. Vain paikoin saa katsoja levätä kun kamera siirtyy seuraamaan romanttisen sivujuonen paikottaisia onnenpilkahduksia. Das Weisse Band ei kerro vain yhdestä kylästä vaan koko maailmasta, fasismista sekä voimattomuuden tunteesta ihmisten syvän pahuuden edessä. Tätä alleviivataan surullisenkauniilla kerronnalla jossa ohjaaja ei valitse puolia vaan kuvaa tapahtumia yhtä voimattomasti kuin siinä osallisena olevat henkilöt ne kokevat.
Kaksituntisen aikana piinaavan hitaasti etenevät tapahtumat vetävät katsojan ahdistavaan tunnelmaan sisälle ja elokuva päästää otteensa vasta loppuratkaisun myötä joka ei oikeastaan ole ratkaisu eikä loppu vaan alku. Kuten ihmisten pahuudelle ja maailmamme tilalle ei elokuvan väkivaltatekojen syillekään ole vain yhtä ratkaisua tai selitystä. Hanekenin hypnoottinen kerrontatapa on kiehtovaa katsottavaa mutta 120 minuutin yhtäjaksoinen katsojan masentaminen alkaa paikoin myös herpaannuttaa. White Ribbonin pakahduttavan synkkään ilmapiirin sukeltaa kuitenkin mielellään useammankin kerran etsimään ensikatselulla näkemättä jäänyttä symbolismia tai kokonaan uutta näkökantaa tarinaan.
