Jesus Christ Superstar on se juttu, joka edelsi Oopperan kummitusta, Catsia ja Evitaa Andrew Lloyd Webberin loistokkaalla uralla. Joskus hämärämmässä nuoruudessaan allekirjoittanut diggasi Lloyd Webberistä. Pahimmillaan into oli sitä luokkaa, että Superstarinkin hittejä oli pakko laulaa kylppärissä kaakeleita hajottavalla volyymillä. Kyseistä musikaalia tai nk. rockoopperaa ei siihen aikaan tietysti saanut mistään edes videolla, joten katsominen oli pakko jättää tulevaisuuteen. Ja katso: tulevaisuus tuli! Mutta niinhän siinä sitten kävi, että Ted Neeleyn Jeesuksen patsasteltua viisi minuuttia kuva-alalla pääsi parku:
I don’t know how to love it
What to do, how to take it
Neeley ei ole tietenkään elokuvan ainut heikko kohta, mutta hänen kuitenkin pitäisi viedä sen tärkeintä roolia. Heebon siis pitäisi olla varsinainen karisman pesäke ja uljas marttyyrin kuvake, vaan hänpä onkin kuin Simpsonien nöhverö naapuri Flandersin Ned hipin varusteissa. Välillä Neeleyn Jeesus höyrähtelee säkeitään kuin mentaalisesti epästabiili tapaus. Hänen opetuslapsensa vaikuttavat sen verran lapsellisilta, etteivät voi nähdä huru-ukossa muuta kuin suuren johtajan. Tämä tietysti auttaa katsojaa hyväksymään Neeleyn luoman kuvan helpommin, mutta toisaalta katsojalle ei jää käteen yhtään hemmoa, johon voisi kokea samaistuvansa. Leffan musiikkia kuunnellessa kokemus on siitä ammoin pitäneelle outo.
I’ve been changed, eh, really changed?
In these past fifteen minutes, when I’ve seen myself,
I seem like someone else…
Kummallisissakin elokuvissa on viehättäviä piirteitä; monesti juuri se “kumma” on asia, joka näissä rainoissa ihastuttaa. Ja monesti kyse on visuaalisesta seikasta. Jesus Christ Superstarin tarpeistoon on ammennettu kamaa julkaisuvuosikymmeneltä. Vaikka musikaali kertookin Jeesuksen viimeisistä koetuksen päivistä, jopa tarinan kertoja, Juudas (Anderson), on puettu kuin ”moderni” yllätysmuna. Tavallaan kai tästäkin ratkaisusta voi pitää? – Tavallaan ei, elokuvan camp-arvot eivät pane mittaria heilumaan värikkyydestä huolimatta edes kolmasosaa siitä mitä Rocky Horror Picture Show tai joku Cleopatra Jones saavat. Kokonaiskuva tästä leffasta on vain niin kehno.
I don’t see why this should move me.
It’s a movie. It’s just a movie.
And I’ve had so many movies before,
In very many ways,
It’s just one more.
Elokuvan scoressa ei ole moittimista. Moni biisi kuulostaa sopivan popahtavalta, jotta kuuntelukokemus ei ainakaan ole tuskaisa. Jos Ted Neeleyn jättää näköalan ulkopuolelle, Gethsemane tuntuu mahtavalta vuodatukselta ja Josh Mostelin tulkitsema kuningas Herodes siedettävän huvittavalta kritisoidessaan Jeesusta. Parhaiten koko näyttelijäporukasta pärjää Yvonne Elliman Maria Magdalenana. Luonnollisen kaunista laulajatarta tulee kuitenkin surku, kun hän yrittää vakuutella katsojalle rakastavansa Neeleyn Jeesusta. Niin no, eihän Neeley tietysti yksin ole vastuussa siitä, millaisena tämä messias on tuotu elokuvassa esiin. Joku pultti taisi olla hukassa ohjaaja Norman Jewisonilta, kun hän tällaisen hössäkän sai aikaiseksi.
I’d turn my head. I’d back away.
I wouldn’t want to know.
This scares me so.
(But) I want hear it again.
I like it so.
Jesus Christ Superstarista on julkaistu jokin vuosi sitten uudempikin elokuvaversio, joka voi dramaturgisesti ja näyttelijävalinnoiltaan olla vain tätä sörsseliä parempi (toivottavasti).
Laulun sanat mukailtu Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen ko. musikaaliin tekemästä kappaleesta I Don’t Know How To Love Him. Musikaalissa sen laulaa Maria Magdalena.