Vasta 34-vuotias (tätä kirjoitettaessa) Paul Thomas Anderson on lukuisien mainosfilmiensä lisäksi ehtinyt ohjaamaan ja käsikirjoittamaan yksin kolme kokopitkää elokuvaa. Debyytti Sydneytä en ole nähnyt, ja läpimurto Boogie Nights ailahteli laidasta laitaan, mutta vuoden 1999 Magnolia on kertakaikkisen hyvä elokuva.
Magnolialla on pituutta peräti 3:08 tuntia, mutta tällä kertaa Anderson on tarkkana. Muutamaa pientä hetkellistä lipsahdusta lukuun ottamatta Magnolia vie mukanaan. Se kutoo kymmenisen ihmiselämää outojen sattumien ja kohtaloiden verkkoon rakentaen pikku ihmiskohtaloista varsin massiivisen ja kauniin elokuvan. Upea intro antaa viitteitä tulevasta jo mukavasti.
Poliisikonstaapeli Jim Kurring (John C. Reilly) on tarinan yksi keskeisimmistä hahmoista. Liian kiltti ja yksinäinen mies latelee tarinan mukana mielenkiintoisia totuuksia ihmiselämästä ja jahtaa siinä kansalaisvelvollisuuksia noudattaen ja itsesäälissä rämpien roistojen lisäksi sitä oikeaa naista elämäänsä. Samaan aikaan 65-vuotias Earl Partridge (Jason Robarts) makaa vakavasti sairaana sängyssään ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa Linda (Julianne Moore) tuskailee omantunnontuskien ja miehelle hankittavien lääkkeiden parissa. Samantyylisiä ongelmia pohtii What do kids do?– visan pitkäaikainen vetäjä Jimmy Gator (Philip Baker Hall), joka haluaisi saada anteeksi tekemänsä virheet ennen kuin kuolema korjaa hänet pois. Ja eihän se olisi vielä mitään, ellei hänen paikoin hullulta vaikuttava ja aineita käyttävä tyttärensä Claudia Wilson (Melora Walters) sekoittuisi kuvioihin, lapsinero Stanley Spector (Jeremy Blackburn) tuskailisi visailussa ja entinen lapsinero Donnie (outojen roolien erikoismies William H. Macy) tuskailisi menneisyyden ja miesongelmiensa parissa. Mielenkiintoisen joukon huipentaa Tom Cruise, joka pääsee Frank ”Respect the cock” Mackeyn osassa yllättävän kovaan vauhtiin ja saa Frankin piiloutumaan kuorensa taakse kuin Vincent Gallo Buffalo ’66:ssa konsanaan. Ette varmasti uskokaan minkälaiset sopat edellä mainituista aineksista keitetään. Yli soppa ainakin kiehuu…
Magnolia on näyttelijöiden elokuva. Andersonin luottomiehet ja – naiset tekevät loistavat suoritukset. Tom Cruise todella ansaitsi Golden Globen showmiehen osastaan. ”Viettele ja tuhoa”-asenne suorastaan täyttää ruudun Tompan paasatessa. Loistavia haastajia löytyy jo yksin tästä leffasta iso kasa. Philip Seymour Hoffman vetää uskomattoman hienon osan hoitaja Phil Parmana, joka osaltaan kutoo verkkoja kasaan. Hän kuten Melora Walterskin tulevat taka-alalta salakavasti ja kiskaisevat maksimipojot, kuten monesti muulloinkin. Kiiteltävien näyttelijöiden lista olisi niin pitkä, että henki ja terveyshän siinä menisi niitä luetellessa. Näistä viitteistä voittekin jo arvata, etteivät kaikki mielenkiintoiset hahmot selviä hengissä elokuvan koettelemuksista.
P.T. Anderson on saanut hienosti leffan kokoon, ja jatkuvasti pienet luonnonoikut ohjattelevat tarinan henkilöitä kohti loppua. Jotenkin kuolema tuntuu roikkuvan leffan yllä kokoajan, vaikka niinpä se taitaa vaania tosielämässäkin. Sairaan vanhuksen katuvat sanat sekä käsikirjoituksen upeat siirtymät näkökulmasta toiseen saavat ihmiset näkymään mahtavasti eri tavalla eri valossa. Kaikki ei ole sitä miltä se aluksi näyttää.
Jo pelkästään DVD:n etukansi näyttelee suurta osaa elokuvan kannalta. Tarkemmin katsottuna huomaa, että jokaisella henkilöllä on oma päämääränsä, kiinnostuksen kohteensa sekä puutteensa. Mutta jokaista heitä yhdistää haluaminen ja tahtominen. Haluamisen kohde vain vaihtelee. Jokainen heistä joutuu tekemään omat valintansa ja virheensä itse, ja jokainen heistä joutuu välistä haikailemaan anteeksiannon perään. Kuulostaa monista liian arkiselta, mutta uskokaa tai älkää, loistava ja mielenkiintoinen draama on kyseessä. Mullistuksia ja paineen muutoksia tavisten parissa sattuu enemmän kuin El Ninon aiheuttamana.
Vuosi 1999 oli käsittämättömän kova elokuvavuosi, ja harmillisesti näinkin loistava elokuva kuin Magnolia jäi monen laadukkaan elokuvan taakse niukasti. Mm. American Beautyn ja Virgin Suicidesin perässäroikkuminen ei ole huono saavutus silti. Neljä ja puoli tähteä tulevat ansiosta, ja koko tekijätyhmä ansaitsee ison kumarruksen. Tämä on niin loistava elokuva, että se on katsottava loppuun, vaikka taivaalta sataisi päälle sammakoita.
