Der Untergang on tositarina maailman ehkäpä murhanhimoisimman järjestelmän, kansallissosialistisin opein johdetun Natsi-Saksan ja sen johtajien saapumisesta teidensä lopulliseen päätepisteeseen. Huhtikuuhun 1945 mennessä natsit on murskattu ja ajettu pakoon kaikilla rintamilla eivätkä edes Joseph Goebbelsin paatokselliset propagandapuheet tai itsensä Adolf Hitlerin rautainen tahto enää muuta miksikään sitä tosiasiaa, että tuhatvuotiseksi aiottu Kolmas valtakunta lakkaa olemasta vain ensimmäisen vuosikymmenensä jälkeen. Samalla kun Liittoutuneiden joukot lännestä ja Neuvostoliiton armeija idästä lähestyvät Berliiniä vääjäämättä, piileskelee natsien komentohierarkian terävin kärki Hitlerin Berliinin bunkkerissa, missä Hitler vielä epätoivoisesti valmistelee kaiken jälleen hyväksi muuttavaa vastaiskua joukoilla, joita ei tosiasiallisesti enää ole olemassakaan.
Todellakin, Der Untergang on pelottavan tehokas kuvaus hulluuden riivaamista ja julmaa idealismia sokeasti seuraavista ihmisistä joiden johdolla Kolmas Valtakunta toimi ja tuhosi yli vuosikymmenen. Kun absoluuttisen vallan päivät lopulta päättyvät, on mielenkiintoista seurata miten itse kukin Hitlerin seurueesta joutuu ottamaan tilanteen vastaan. Pakotietä ei ole ja vaihtoehdot tuntuvat monelle olevan selvät, voitto tai kuolema. Antautuminen kansallissosialismin vihollisille ei kelpaa. Kaikkein julmimmin tämän tekee selväksi itse Hitler, joka varsinkin nyt, täydellisen tappion kynnyksellä osoittaa täysin peittelemättä täydellistä piittaamattomuutta jopa oman kansansa selviämistä kohtaan. Bruno Ganzin suoritusta Hitlerinä on ylistetty taivaisiin ja allekirjoittanut ei voi muuta kuin yhtyä vallitsevaan mielipiteeseen. Ganzin Hitler on täydellinen kuvaus maailmanhistorian verisimmästä diktaattorista. Täydellinen juuri siksi, että elokuva esittää Hitlerin pahuuden realistisesta näkökulmasta. Hitleriä ei ole tässä yliampuvasti demonisoitu itsensä Perkeleen ruumiillistumaksi, vaan tekijät ovat mieluummin lähteneet piirtämään kuvaa vanhasta ja ruumiiltaan heikosta miehestä joka on henkisesti hyvin sairas ja kadottanut todellisuudentajunsa täysin. Kenestä tahansa olisi voinut tulla samanlainen, mutta niin siinä vain kävi, että tämä osa lankesi eräälle Adolf Hitlerille Itävallasta.
Kiinnostavaa on seurata myös Hitlerin valtaan avustaneiden ja häntä tukeneiden henkilöiden käyttäytymistä. Ei oikeastaan ole väliä ketä tarkastelee, kaikilla tuntuu viiraavan päästä enemmän tai vähemmän. Ehkäpä paras esimerkki Hitlerin mielisairauteen saakka uskollisista lakeijoista on juuri Joseph Goebbels, mies natsien propagandakampanjoiden takana. Vielä senkin jälkeen kun muut olisivat jo kypsiä pakenemaan Berliinistä, Goebbels pysyy uskollisesti Führerin rinnalla ja uhmaa jopa tämän itsensä antamaa käskyä lähteä pakoon sen jälkeen kun Führer itsekin joutuu myöntämään että kaikki on menetetty. Siitä huolimatta Goebbelsissä ei kuitenkaan ole pätkääkään miestä estämään lastensa myrkyttäminen kuoliaiksi, kun vaimo Magda saa päähänsä että elämä maailmassa ilman kansallissosialismia on liian kova pala nieltäväksi.
Sitä mukaan kun natsi toisensa jälkeen joutuu hyväksymään maailmanjärjestyksensä kaatumisen ja itsemurhista heidän keskuudessaan tulee melkeinpä muoti-ilmiö, tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että edes yksi ihminen, Hitlerin sihteeri Traudl Junge, pystyy kaiken tämän hulluuden keskellä pitämään järjen päässään. Traudl Junge onkin Hitlerin ohella toinen elokuvan keskushahmoista, ja Alexander Maria Laran roolisuoritus jatkuvia järkytyksiä kokevana, mutta järkensä silti säilyttävänä Jungena on uskottava.
Katselen mielelläni elokuvia joissa esitellään hullujen, tai muuten vain eksentristen ihmisten järjen (tai järjettömyyden) juoksua. Jos tämäntyylinen elokuva on hyvin toteutettu, se antaa paljon ja tässä suhteessa Der Untergang ei petä. Toteutus on saksalaiselle täsmällisyydelle sopivasti kaikin puolin onnistunut ja loppuun hiottu näyttelijänsuorituksista lavasteisiin. Vaikka Bruno Ganz Hitlerinä varastaakin melkein jokaisen kohtauksen joissa on mukana, ei muunkaan kastin näyttelijänsuorituksissa ole yhtään ainutta epäonnistumista ja aivan erityismaininnan haluaisin antaa Juliane Köhlerille, jonka rankkaa todellisuuspakoa kaikkine juhlimisineen aivan viimeiseen saakka harrastava Eva Braun oli kertakaikkisen vakuuttava omaan ajatteluun täysin kykenemättömänä bimbona. Ja mitä esimerkiksi tarinankerrontaan tulee, ohjaaja Oliver Hirschbiegel pitää sen koko ajan hienosti asialinjoilla. Hän esittelee tilanteet katsojalle kaikessa rujoudessaan, muttei ala itse missään vaiheessa toi!
mimaan poliisina, tuomarina ja teloittajana, vaan jättää tuomion antamisen viisaasti jokaisen katsojan omaan harkintaan. Joku voi ehkä pitää elokuvan 150 minuutin pituista kestoa liian pitkänä, mutten itse pitänyt sitä ongelmana. Pidän elokuvista jotka todella syventyvät tarinansa kertomiseen ja henkilöhahmojen syventämiseen ja omasta mielestäni Der Untergangin jokainen minuutti oli saatu täytettyä niin, että mielenkiinto elokuvan tapahtumiin pysyi alusta loppuun.
Summa summarum, tämä elokuva on hyvin merkittävä teos, asiallinen muistutus siitä, mikä pahimmillaan on seuraus jos kukaan ei nouse kyseenalaistamaan valtaapitävän järjestelmän väärinkäytöksiä, koska käsistähän se mopo lopulta karkaa ja seurauksena on pelkkä Perikato. Sen jälkeen ei muuta kuin itketä eikä voittaja ole kukaan.
nimimerkki: JAMO
