Blackout on suomalaisittain kunnianhimoinen yritys. Elokuva yrittää tavoittaa kansainvälisen tason trillerin puitteet ja onnistuukin siinä vähintään tyydyttävästi. Iso kiitos tästä kuuluu autenttiselle sairaalamiljöölle ja kohtuullisesti toimivalle käsikirjoitukselle. Lopputuloksena on sujuvasti vierähtävä sataminuuttinen, jonka aikana ei tullut suuremmin kelloa vilkuiltua.
Petteri Summanen ravisteli koomikon viittaa harteiltaan jo Paha maa -elokuvassa ja rooli muistinsa menettäneenä sydänkirurgi Pekka Valintona onnistuu varsin uskottavasti. Toinen kiistaton onnistuja on Ismo Kallio todellisuudesta hiljalleen irti lipuvana isänä. Näiden kahden miehen suhde onnistutaan avaamaan katsojalle mielestäni paljon paremmin kuin elokuvan sotkuiset miehen ja naisen väliset suhteet. Ajoittain on aidosti koskettavaa seurata, miten toinen muistaa toisen alkaessa unohtaa.
Summanen ja Kallio ovat elokuvan kannalta ratkaisevassa osassa, sillä näyttelijäkaarti ei kokonaisuudessaan aivan onnistu vakuuttamaan. Keskeistä roolia esittäneen Jenni Banerjeen vatsanpohjia kutitteleva ja pehmeästi murahteleva puhetyyli saisi todellisuudessa polvet varmasti veteliksi, mutta elokuvassa puhetyyli kääntyy pian häntä vastaan. Muutamat repliikit puuroutuvat laadukkaassa kotiteatterissakin todella heikoksi mutinaksi ja katsoja alkaa kiusallisesti epäillä oman kuulonsa tilaa. Olisikohan tässä kohtaa ollut vielä jotakin korjattavissa tekniikan avulla? Myöskään Banerjeen roolihahmo – luultavasti käsikirjoituksellisista syistä johtuen – ei täysin vakuuta. Nainen on olemukseltaan täysin epäuskottava ex-poliisina, eikä oikeustieteiden opiskelijan status tuo hahmoon mitään lisäarvoa.
Onkin lopulta vaikea sanoa, kuinka paljon hahmot kärsivät tai voittivat näyttelijänsä ja kuinka paljon käsikirjoituksen takia. Löytyikö lääkäreistä Salminen, Kajaste ja Vierikko jotain tarttumapintaa Eppu Salmisen, Lena Meriläisen tai Risto Kaskilahden ”hyvyyden” takia? Olivatko sisätautilääkäri Pasanen sekä rikospoliisit Koski ja Tuikkanen väsähtäneitä Mikko Koukin, Mari Perankosken ja Mikko Leppilammen vai huonon käsikirjoituksen vuoksi? Lopullinen vastaus jää saamatta.
Blackout on hyvää ajanvietettä, eikä se kaikessa keskinkertaisuudessaankaan jää ulkomaisten lajitovereidensa jalkoihin. Elokuvan myötä lausutaan julki ajatuksia, joita Suomessa soisi mietittävän ääneen enemmänkin. Kaskilahden esittämän osastonylilääkärin ministerille antamassa ripityksessä ei ollut tippaakaan komiikkaa, ei edes Björklundin lakonisen one-linerin jälkeen. Tiedän monen terveydenhuoltoalalla työskentelevän olevan valmis allekirjoittamaan ko. vuodatuksen. Valitettavasti tämä puheenvuoro samoin kuin eutanasia-keskustelua varovaisesti sivuavat teemat jäävät lopulta muun rymistelyn jalkoihin, eikä lopputekstien aikana katsojan mielessä enää luultavimmin pyöri muuta kuin taannoiset insuliinisurmalööpit.
Valitettavasti.
