Viron alueella Venäjän keisarikunnassa syntynyt Dimitri Kirsanoff ajautui elokuvaohjaajaksi sattuman kaupalla, mutta onneksi ajautui. 1920-luvulla Pariisin muuttanut nuorimies sai ensikosketuksen elokuvataiteeseen soittaessaan selloa orkesterissa mykkäelokuvien esitysten yhteydessä. Pian hän kiinnostui itsekin elokuvien tekemisestä, ja kaikkiaan Kirsanoff ohjasi reilut 20 elokuvaa yli 30 vuotisen uransa aikana. Kirsanoff oli ehdottoman omatoiminen, itsenäinen auteur. Hänellä ei ollut lainkaan alan koulutusta eikä hän koskaan hankkinut ulkopuolista apua elokuviensa rahoittamiseen, minkä valossa hänen avantgardistisien elokuvien korkealaatuisuus hämmästyttää.
Ohjaajan toinen elokuva, kahden nimettömäksi jäävän siskon tarinan kertova Ménilmontant alkaa vauhdikkaasti. Siskosten vanhemmat päätyvät silmittömän väkivallan uhreiksi, kun tuntematon kirvesmies päättää heidän päivänsä epäselvässä tilanteessa. Vuosia myöhemmin orpolapset lähtevät hakemaan uutta alkua kaupungin värivalojen loputtomista mahdollisuuksista. Huoltajatta jäätyään lapset selviytyivät tukemalla toisiaan, mutta tiukasti yhteenkasvaneiden sisarusten välit alkavat rakoilla miehen tullessa heidän väliinsä.
Ystävyyden, solidaarisuuden ja anteeksiannon teemoja eräänlaisen kolmiodraaman muodossa pyörittelevä Ménilmontant on monellakin tavalla poikkeuksellinen elokuva, minkä osoittaa jo huumaava alkukohtaus. Kirsanoffin luomuksessa venäläinen montaasitaito kohtaa ranskalaisen impressionismin ja runollisen realismin, luoden täysin omanlaisensa, kokeellisuutta ja rohkeutta erilaisuuteen henkivän hämmentävän ja aidosti yllättävän, lähes surrealistisen maailmansa. Hengen lailla Ménilmontant kulkee missä tahtoo, yleistunnelmaltaan eteerinen teos kun sisältää väkivaltaa, romantiikkaa, takaumia, iloa ja surua ja paljon muuta mitä kirjavimmassa kuvastossa. Pääosin elokuvan visuaalinen ilme kuitenkin vastaa muiden tyylilajin edustajien kuten Germaine Dulacin tai Jean Epsteinin vastaavaa.
Kuvauslokaationa toimineen Pariisilaisen naapuruston mukaan nimetyn elokuvan teknisissä ratkaisuissakaan ei ole tingitty kokeellisuudesta, vaan elokuva on kuvattu hyvin pitkälti käsivarakuvauksella, ja monenlaisia uusia kuvallisia tehokeinoja, kuten päällekkäisvalotusta on käytetty onnistuneesti henkilöhahmojen tunnetilojen ilmentämiseen. Esimerkiksi siskojen saapuessa kaupunkiin elokuva soveltaa aikakauden modernistien kaupunkisinfonioista tuttua rautateitä ja kaupungin ihmisvilinää korostavaa teollisuusromanttiikkaa, pelkotilat taas rinnastetaan loputtoman hyisiin vesiin ja peruuttamattoman tapahduttua nostalgisoidaan lapsuuden miljöillä.
Kirsanoff ei myöskään käytä lainkaan sanoja tai välitekstejä välittääkseen tarinaansa, vaan Ménilmontant kertoo itsensä täysin puhtaasti kuvien kautta. Tämä on yksi tärkeä tekijä elokuvan etäisen tunnelman luomisessa. Unenomaisen elokuvan muistikuvamainen tuttuus ja samanaikainen etäisyys helpottavat tarinan hahmottamista yhtenä erottamattomana kokonaisuutena, kuin päättymättömänä montaasina, mikä myös luo illuusion lyhytelokuvan pidemmästä kestosta. Kylmä maailma ja subjektiivinen mutta silti kliininen kerronta keskittyvät olennaiseen, eikä siksi esim. alun murhaa selvitetty liian tarkasti, tytöthän olivat silloin aivan muualla leikkimässä. Vähintään yhtä tärkeään asemaan yhtenäisyyden luomisessa nousee Douris corpin vuoden 2005 restoraation Paul Mercerin tarkoitusta varten sävelletty upea viulumusiikki, jonka aavemainen äänimaailma säilyy yhtenäisenä läpi ilmeikkään elokuvan. Tauotta eteenpäin ajelehtiva, selittelemätön tarina on yksilöllinen ja tehokas valinta, mutta sisältää samalla myös elokuvan ainoan heikkouden, tarinaa kun voi olla vaikeaa seurata. Toisaalta, kaikki aukot jäävät niin tarinan olennaisimman osan eli siskojen kohtalon kuin katsojan tulkinnankin eli teoksen synnyttämien ajatusten kannalta irrelevanteiksi. Tapahtunut on tapahtunutta eikä siihen johtaneiden syiden selvittäminen muuta asiaa.
Vaikka äärimmäisen kauniin elokuvan tunnelma on hyvin kiehtova ja salaperäinen, vastuttamattoman hypnoottiseksi teoksen tekee viimeistään pääosassa loistava Nadia Sibirskaïa nuorempaa sisarusta näytellessään. Vangitsevine, sydämensärkevine silmineen kaiken menettävä nainen tuo elokuvaan sen melankolisen tunnelatauksen, joka tekee Ménilmontantista oikean mestariteoksen. Vain 40 minuutin pätkä on mykkäelokuvaksi melkoista haipakkaa, jonka loputon moniulotteisuus ja innovatiivisuus häikäisevät. Tietynlaisesta unenomaisuudestaan huolimatta Ménilmontant ei ole unelias, vaan päinvastoin unen tavoin kaikki on uutta ja hämmentävää, mikä tekee elokuvasta viettelevän ja sen nyansseista niin voimakkaita. Elokuva häkellyttää, järkyttää, koskettaa ja kiehtoo mieltä.
Muun muassa tunnettu yhdysvaltalainen elokuvakriitikko Pauline Kael on sanonut Ménilmontantin olevan hänen suosikkielokuvansa, eikä ihme: kyseessä kun on lähes täydellinen elokuva.
