Joskus genrerajat ovat todella kurja juttu. Nytkin Leffatykin (toki oiva) suosittelijakoodinpätkä haluaa tyrkyttää minulle Halloweenia, koska se on ”Saman genren leffa” kuin juuri tarkastelun alla ollut Antichrist.
Ei muuten ole. Ja silti, kummatkin ovat kauhua. Ero, ratkaiseva sellainen, tulee siinä, miten kauhun esittää. Tahtomattaan ja sattuman kautta nyt vertauskohteeksi joutuneessa John Carpenterin Halloweenissa kauhu on kaupallisuuden läpi suodatettua: se on kiistatta oman genrensä klassikko, nuoria leffateatteriin liikuttanut ja vielä jatkossakin pariinsa keräävä tapaus. Mutta silti se on juhlapyhän yhteyteen iskostettu kauhukaramelli, sopivasti säikytyskoristeltu, musiikeiltaan onnistunut, kivan hölmökin. Helppo niellä. Helppo kirkua pari kertaa, jos siltä tuntuu. Oikeastaan helppo myös unohtaa.
Mitä käy sitten, kun kauhu viedään pois tuosta meille jotenkin tutusta ympäristöstä? Kun sankarit eivät olekaan silmiä hivelevän kauniita, teoiltaan puhtaaseen hyvyyteen pyrkiviä, eivät sankareita laisin? Kun miljöö ei enää olekaan tuttu paikka, jossa katsojan sympatiat saava voi paeta sympatiamittarin toisesta ääripäästä revittyä puukkojunkkaria tai örkkiä turvaan ja pelastukseen? Tai oikeastaan täsmennettynä; mitäpä kun miljöö on kaikille tuota pakokenttää tutumpi, itse ihmisluonto, tällä kertaa surun takia järkkynyt, vakautta turhaan hakeva ja eksyttyään brutaaliuteen sortuva?
Vastaus tässä kohtaa piilee Antichristin tarinassa. Tämän leffailijan kohdalle ei ole vielä yhtä väkevää/kipeää/sickiä katselukokemusta osunut. Ei, vaikka kuinka kelaisi mielessä b-kauhupätkiä, joiden ainoana sisältönä on olla (hyvin usein kapinoivalle ja nuorelle mielelle suunnattua) verenroiskepornoa. Antichristista ei välity mitään, joka viittaisi sen haluun olla kyseistä jopa halveksuttavaa genreä, joten kaikki sen draamankaarella kohdattava raakuus – olkoon siitä ennalta varoitettu tai ei – tulee kuin puskista. Kauhistus ei ole kauhistuttavan asian näkemisessä, vaan siinä, missä asiayhteydessä se kaikki tulee ilmi.
Silti monen katselijan mielestä Antichrist on nimenomaan tekotaiteen hämärän termin alle sullottua pornografista p*skaa. Tämä välittyy selvästi myös eri leffamedioiden arvosanajakaumista. Ristiriitaa aiheuttavan ja jotain ennalta määriteltyä tuttuudentuntua rikkovan elokuvan tunnistaa usein juuri siitä, miten ääripäät ylikorostuvat. Moni (lue: hyvin konservatiivinen katsoja) ottaa DVD:n ulos koneesta jo ensimmäisen raakuuden kohdalla ja lyö sydän tykyttäen minimipisteet tuolle ”kauhistuttavalle roskalle”. Tai kenties ”luonnottoman raa’alle elokuvalle”. Suosittelen kuitenkin katsomaan loppuun. Vaikka simmut kiinni niissä muutamassa pahimmassa kohtauksessa, sillä leffa tosiaan rakentaa oivan kivun ympyränsä – ja sulkeekin sen mitä onnistuneimmin.
Mitä tulee vielä edellisen kappaleen esimerkkeihin tyypillisestä tavasta tuomita tämä elokuva, niin todettakoon, että luonnottoman raaka Antichrist ei nimenomaan ole. Sen temmellyskenttä, luonto ja ihmisluonto, sen jo kertovat: ne ovat (yllättävän?) raakoja kumpainenkin, katsokaa vaikka historiaan. Kaiken lisäksi provosoiva ja von Trierille tutun jumalaton stoori esitetään juuri tärkeimpänsä eli ikioman lapsensa menettäneen pariskunnan kivun kautta. Vaikka toipumismatka (toipumismatkahan se on, joskin irvokas sellainen) vaatii vastaan pahuutta, itse leffa on lähinnä katselmus suruun, vääryydentunteeseen ja siihen, miten hankalaa em. asioiden suodattaminen hauraalle ihmismielelle voi olla.
Näyttelijöitä elokuvassa on vain kaksi, ja jälleen kerran laatu korvaa määrän -sananlasku on oikeassa. Willem Dafoen ”pahiksenkasvot” vääntyvät surunirveeseen tarinan toisena surunpeilinpuoliskona, ja toinen Eedenissä pahanpeiliin katsova on osassaan loistokas Charlotte Gainsboroug (mm. 21 grammaa). Tapahtumapaikkana olevan mökin nimi on tosiaan keljusti/julmasti Eeden, mikä osaltaan värittää tarinaa. Ja valehtelematta myös riittää monelle syyksi klikata ne kuulut minimipisteet…
Neljään pääkappaleeseen ja Georg Friedrich Händelin musiikilla tähditettyyn prologiin+epilogiin jaettu Antichrist antaa ehkä kiistanalaisen uuden määreen sanalle seksuaaliterapia, mutta rauhattoman huminansa keskellä se tekee todellisen tripin aidon kauhun maaperälle. Oikein esitettynä kattoa vasten tippuvien tammenterhojen ääni tai pahaenteisesti puhaltava tuuli on huomattavasti pelottavampaa kuin suurin osa käytetymmistä kauhukliseistä: luonnon merkillisiä ja vähemmän merkillisiä ääniähän jokainen on vähintään lapsena kummastellut, pelännyt ja pohtinut. Ja kuten huomaatte, myös äänimaailma palauttaa meidät taas luontoon. ”Luonnottomaan tilaan”, jossa silloin tällöin pulpahtelee esiin kaaosta, hulluutta, surua, sadismia ja aina yhtä vaikeasti hyväksyttävää kuolemaa. Ts. kaikkia Antichristin rakennuskappaleista, jotka leffanluontivaiheessa vaikeasti masentunut von Trier on muovannut yhteen antaumuksella.
Se masentuneisuus on helppo uskoa, nähdä ja kokea.
