Tarantino on mielenkiintoinen ohjaaja. Hänellä on selkeä oma, ainutlaatuinen, varmasti mielipiteitä jakava tyylinsä, joka näkyy jokaisessa miehen luomassa teoksessa. Paskanjauhantadialogilla varustettujen, genrensä parhaimmistoon kuuluvien rikosleffojen jälkeen Tarantino päätti siirtyä muiden aiheiden pariin. Miehellä oli mielessä toisen maailmansodan aikaan sijoittuva, useilla erilaisilla hahmoilla varustettu kostotarina, joka kuitenkin paisui liian suureksi ollakseen toteutettavissa elokuvana. Tarantino hylkäsi käsikirjoituksen, ja teki sen sijaan toisenlaisen kostotarinan, tämän vuosituhannen kuuluisimpiin elokuviin kuuluvan Kill Billin. Veri- ja ruumistäytteinen, hyvin aktiivisella sankarittarella varustettu leffakaksikko on varmasti ainakin osittain vaikuttanut Inglourious Basterds-nimen myöhemmin saaneeseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on jälleen kostotarina, mutta hyvin erilainen kuin tuo Uma Thurmanin tähdittämä verijuhla.
Inglourious Basterds alkaa natsien miehittämästä Ranskasta, jossa maitotilan omistava herra LaPadite piilottelee juutalaisperhettä talonsa lattian alla. Leffan ensimmäinen puolituntinen koostuu yksinomaan LaPaditen ja vierailulle tulleen natsieversti Hans Landan (Christoph Waltz) välisestä keskustelusta, jonka aikana Landa onnistuu murtamaan maajussin ja saamaan näin selville piilotetun perheen tarkan sijainnin lattialankkujen alla. Konekiväärithän siinä sitten laulavat ja tekevät onnistuneesti selvää kaikista paitsi perheen tytöstä, joka onnistuu pakenemaan jalkaisin Ranskan kaunista maaseutua vasten. Au Revoir, sanoo Landa ja noiden sanojen saattelemana siirrytään leffan seuraavaan osioon, eli itse paskiaisiin.
Trailerin perusteella voisi luulla, että Brad Pittin esittämä, varsin erottuvalla aksentilla solkkaava Aldo Raine ja tämän Basterdseiksi kutsuttu sotilasryhmä olisivat koko leffan keskiö. Vaan niin käy, että markkinointi hämää jälleen, ja paskiaisten suorittamille natsinteurastusretkille uhrataan elokuvassa vain muutama kohtaus. Varsinainen pääjuoni keskittyy itse asiassa aloituskohtauksessa nähtyyn Shosannaan (Mélanie Laurent) ja tämän omistamassa elokuvateatterissa pidettävään, yksinomaan natseille varattuun ensi-iltaan. Paskiaiset sulautuvat toki osaksi tätä tarinaa, mutta sivuosaa kummemmaksi ei heidän roolinsa elokuvan aikana missään vaiheessa kasva.
Trailerin lupaamaa äijämäistä, runsaasti väkivaltaa ja huulenheittoa sisältävää toimintaelokuvaa odottavat joutuvat siis pettymään. Sen sijaan paketista paljastuu hitaasti etenevä, mestarillisesti hallittu kokonaisuus, joka yhdistelee onnistuneella tavalla niin draamaa, jännitystä kuin huumoriakin. Aiheena on toinen maailmansota, mutta tarina on silkkaa fiktiota; ja perhanan viihdyttävää sellaista. Historia kirjoitetaan uudelleen Tarantinon luomien hahmojen seikkaillessa hieman kärjistetyssä, muttei suinkaan rasistisessa näkemyksessä WW2:n aikaisesta maailmasta.
Dialogi on ohjaajalle tyypilliseen tapaan suuressa osassa ja tällä kertaa sitä kuullaan usealla eri kielellä. Toisin kuin niin monessa muussa useita kansalaisuuksia kuvaavissa elokuvissa, puhutaan ”Paskiaisissa” oikeasti eri kieliä. Jenkit ja britit puhuvat luonnollisesti sitä englantia omilla korostuksillaan, mutta niin myös saksalaiset puhuvat saksaa ja ranskalaiset ranskaa, eivät vain englantia hassulla aksentilla. Jenkkiä ja lontoota kuullaan leffassa itse asiassa yllättävän vähän, ottaen huomioon että kyseessä on kuitenkin amerikkalainen elokuva. Joku voisi sanoa, että leffa on muutenkin niin täyttä fantasiaa, ettei tällainen ”hienostelu” olisi tarpeellista. Ehkä eri kielet eivät yritäkään tuoda elokuvalla realistisuutta, vaan yksinkertaisesti saada sen kuulostamaan ja tuntumaan järkevältä. Englantia puhuvat natsit ja ranskalaiset eivät tunnu järkeviltä. Ne tuntuvat äärimmäisen epäuskottavuuden lisäksi myös hyvin typeriltä.
Juuri tämän monikielellisyyden takia leffan näyttelijäkaarti lienee monille suhteellisen tuntematonta. Tarantino on nimittäin myös pyrkinyt saamaan saksalaisten rooliin niitä saksalaisia ja niin edelleen, joten hollywood-tähtiä solkkaamassa euroopan kieliä hirvittävällä aksentilla ei leffassa onneksi tarvitse katsoa. Näyttelijät hoitavat hommansa kautta linjan erittäin mallikkaasti; Brad Pitt irvistelee karskina jenkkipaskiaisena varsin vakuuttavasti ja tuo elokuvaan aimo annoksen todella toimivaa huumoria. Mélanie Laurent hoitaa huomattavasti vakavamman roolinsa vielä paremmin ja onnistuu tekemään hahmostaan äärimmäisen aidon, herättäen katsojan myötätunnon jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Todellinen tähti on kuitenkin elokuvan julmaa pahista esittävä Christoph Waltz. Waltz näyttelee leffassa kaikkiaan neljällä eri kielellä, ja jokaisella yhtä vakuuttavasti. Mies hallitsee niin karismaattisen jutustelun kuin todellisen paskiaismaisen käytöksen, ja luo Landasta kiistatta paitsi elokuvan muistettavimman hahmon, myös yhden hienoimmista leffaroistoista pitkään aikaan. Oscar-pysti tälle miehelle tuskin herättäisi pahemmin vastarintaa.
Tarantinon uusin on mestariteos. Sitä ei tulla näyttämään koulun historiantunneilla, mutta elokuvantekoa opiskelevien keskuudessa toivottavasti. Elokuva yrittää paljon ja onnistuu miltei kaikessa; jännitystä kasvatetaan kärsivällisesti, mutta erittäin mestarillisella otteella ja runsas huumori, joka tosin ei välttämättä kaikille aukea, ei tunnu irralliselta vaan on loistavasti tasapainossa elokuvan vakavien ja dramaattisten kohtausten kanssa. Ennen kaikkea Basterdsista kuitenkin näkee Tarantinon intohimon taidemuotoa kohtaan; tämä mies rakastaa elokuvia ja osaa lisäksi tehdä niitä itsekin. Paskiaiset on paitsi vuoden hienoimpia leffoja, myös ohjaajansa paras sitten Pulp Fictionin.
