Dokumenttielokuva on nosteessa ja isoimman aallon harjalla surffaa luontodokumentti. On liioiteltua puhua suoranaisesta herännäisyydestä, mutta ehkäpä aika on vihdoin kypsä sille, että tuottajasedät ja -tädit ovat valmiita ainakin kokeilemaan investointia luontokuvauksiin ennemmin kuin moneen kertaan nähtyihin ja varman päälle pelaaviin machoileviin vindiisselöinteihin tai romanttisuuskomedioihin, joissa on yleensä J-Lo, pyjamia ja kipoittain jätskiä.
Leikki sikseen, oli tuottajaportaan motiivi mikä tahansa, 50 miljoonalla dollarilla on nyt rakennettu upea elokuva, Oceans (2009). Tekijät Perrin & Cluzaud vastasivat jo lähes kymmentä vuotta aiemmin elokuvasta Siivekäs muutto, mutta nyt ote on kriittisempi ja toisaalta rahan sallimien rajojen myötä visuaalisuuteen ja äänimaailmaan entistä enemmän panostava.
Oceans kertoo 100-minuuttisen tarinan aavasta merestä, mystisistä merenelävistä, niiden haavoitetusta maailmasta. Elokuvan suomiversiossa on suomeksi taalaava kertojaääni, mutta sen osuus on pieni; kuva puhuu puolestaan. Jotakin tahoa voi jopa jäädä hämmästyttämään se, kuinka vähäinen ja hyvin perinteikäs lauantain Avara luonto -äänimäinen kertoja heittää kysymyksiä ilmoille ja vetäytyy sitten kauas taakse. Meren pauhu ja eläinten äänet, niin noiden sulavasti uivien delfiinin vettenalainen kutsuääni kuin mutaisen merenpohjan saksiniekkojen naksutus, vastaavat kukin vuorollaan. Eikä niiden vastaus ole edes kryptattu – elämällä on yhteinen kielensä.
Jokaisessa luontodokumentissa pitää olla omat klassiset segmenttinsä. Eläinpoikasten suloisuuden ihmetteleminen, luonnon (lue: saalistajien) julmuuden kauhisteleminen, eläinten liikkeiden rytmiikalle virnistely, tietyn ympäristön täydellisyyden korostettu kuvailu sekä luonnon monimuotoisuuden ääripäiden korostaminen. Oceans noudattaa kaavaa ja ottaa rinnalle The Cove -dokkariakin rankemman (aihetta varten lavastetun?) kohtauksen, jossa ihmisen syvälle luonnon pintaan uponnut jalanjälki näkyy kauhukuvana, tappava verkkona, likaisuutena, punaiseksi värjäytyvänä vetenä. Niillä kohdin K7-leiman alla muuten leppoisasti uiva luontoelokuvan kaunotar ei ole kovinkaan kaukana kauhuelokuvasta.
Kun kauhuelokuvaan päästiin, niin täytyy todeta, mitä todennäköisemmin ylitulkiten ja ohi aiheen kevyesti ravaten, että ympäri maailman merien käydessään, yhä syvemmälle toinen toistaan mystisempien lajien luo uidessaan Oceans tulee kuvailleeksi samalla ihmisen erilaisuuden pelkoa. Sitä kuinka kauhu pohjautuu asioille, joita emme ymmärrä. Oceansissa on lukuisia kaunita leikkauksia, pitkiä kohtauksia, jotka tuntuvat peilaavan pilke silmäkulmassaan elokuvaa itseään. Satojen, ellei tuhansien, rapujen marssi merenpohjassa on voimassaan vaikuttavampi kuin LotR:n tehostearmeijoiden vyöry. Jawsin lähtökohta ui nyt kilpaa – säyseänä – kuvaajasukeltajan kanssa. Onpa siellä Meren raivon kliimaksilta näyttävä – mutta totinen – kohtaus, jossa ihmisen luoma laivaluomus taistelee aaltoja vastaan – kumman avuttoman tuntuisena. Meren suuruus kumartuu ääretöntä kohden. Merikarhujen keskenäiset läheisyydenosoitukset ymmärrämme universaalina eleenä, mutta syvyyksien mudassa käytyjen elinkamppailujen osapuolet ovat taasen heijastus scifi-elokuvien tutuista möröistä, erilaisuudesta. Toivoa sopiikin, että Oceans löytää yleisönsä, nuorenkin, laittaa lapset kysymään vaikka kesken elokuvan uteliaita kysymyksiään ja kiinnostumaan ammattitaitoisella otteella esitetystä ja varmasti jokaista meistä koskettavasta aiheesta.
Musiikillisesti Oceans on mahtipontinen, ja kollegoidensa tapaan se liikkuu taistelukohtausten temmokkaasta dramatiikasta myös musiikillisesti pitkiin unenomaisiin otoksiin, joita rytmittää kovaa jylisevä ääniraita. Jonkin verran miinusta tulee kuitenkin siitä, kuinka kauas Oceansin musiikki jää melodisesti esimerkiksi Disney-tuotos The Crimson Wingin jumalaista musiikkia (kiitos, The Cinematic Orchestra) tai Pingviinien matkan popahtavaa yllätyksellisyyttä, eikä oikeastaan yksikään lukuisista vierailupaikoistakaan vedä vertoja vaikkapa The Crimson Wingin suolajärven mystiikalle. Lähellä silti ollaan, ja kun tähän summataan kuvaustyön taidokkuus, Oceans vyöryy ohi kevyesti ja jättää ainakin tälle katsojalle lisäkysymyksen, että miten tämä jo 2009 valmistunut elokuva ohitettiin palkintogaaloissa (etenkin äänen ja kuvan puolesta) niinkin täydellisesti.
Sponsori ESA:n satelliitit saavat jopa häiritsevän mainintansa ja yli 1.5 tunnin menevä kesto on aina riski luontodokkarille, mutta se ei poista sitä faktaa, että ainakin 80-85 % elokuvan sisällöstä onnistuu pysäyttämään ja hypnotisoimaan. Äänimaailma tulee luo, taistelukohtaukset ovat äänikarkkia korville ja vastapainona taisteluille esitetään todella hellyttäviä kuvia eläimistä maisemissa, jotka helposti mieltää siksi oikeaksi paratiisiksi, satukirjojen utopioiden unhoittuessa. Siinä kai Oceansin valtti onkin, se on tallentanut todellisuutta. Rumuus näytetään sen pahemmin saarnaamatta, pessimismiin kaatumatta, vaikka sukupuuton julmuutta ihan museossa asti käydään ihmettelemässä. Ja kauneus… no aito kauneus on aitoa kauneutta, ja se kannattaa ihan omin silmin käyvä toteamassa ja tallentamassa mielen sopukoihin.
