Se ratkesi lopultakin. David Lynch on tunnettu tavastaan tehdä hankalasti ymmärrettäviä, monitasoisia ja mutkikkaita elokuvia. Mulholland Drive on juuri sitä. Se on mutkikas, hankala ymmärtää ja monella tasolla toimiva montaasi.
Alussa mustatukkainen nainen (Harring) joutuu onnettomuuteen ja horjuu sitten taloon nukkumaan. Samalla Hollywoodiin saapuu Betty (Watts), joka haluaa tulla suureksi tähdeksi. Näiden kahden naisen tiet kohtaavat ja ilmenee, että mustatukkainen on menettänyt muistinsa. Tämä mysteeri pitää selviyttää. Hiljalleen Betty ihastuu toiseen naiseen ja heille syntyy suhde, joka päättyy mustasukkaisuusdraamaksi.
Adam Kesher (Theroux) on elokuvaohjaaja, joka haluaa pitää asiat hallinnassa. Hän saa ankaran ukaasin valita juuri tietty nainen päärooliin ja jos hän haraa vastaan, häntä rankaistaan. Tämä ei ole mysteeri, vaan draama, mitä reunustaa monta omituista henkilöä.
Nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja mukana on jopa hieman absurdia huumoria. Kokonaisuutena voidaan arvioida, että Lynch kuvaa Hollywoodin unelmatehtaan inhottavaa ja epämiellyttävää puolta käyttäen apuna symboleita ja ajassa loikkimista. Päähahmot vaihtavat rooleja ja suhteita toisiinsa, mutta samalla Lynch ilmaisee koko bisneksen häikäilemättömyyttä.
Erityisesti lopussa oleva kohtaus, missä Diane Selwyn (Watts) neuvottelee Winkies-kahvilassa nahkatakkisen kovanaaman kilpailevalle näyttelijälle tapahtuvasta asiasta, mistä ei mainita katsoja saa lopullisen ja selkeän kuvan ihmisen raadollisuudesta. Tilanteen mutkikkuutta lisää se, että sama nainen on se, jota käskettiin ohjaaja-Kesherille, mutta eri kasvoilla.
Samassa kohtauksessa on huomattavissa, että elokuvan aikana Betty käy tarkalleen samassa paikassa ja neuvottelee tarjoilijalle nimeltä Diane. Lopussa tarjoilijan nimi on Betty. Tämä hyvin pieni yksityiskohta kertoo omaa raadollista kieltään Hollywoodin luonteesta ja saman kahvilan takapihalla asuva ruma mies on koko elokuvabisneksen symboli. Ruma ja pelottava, mutta samalla säälittävä. Hän on yksin ja kukaan ei sääli tätä kurjimusta.
Angelo Badalamentin musiikki istuu kuin valettu tarinaan ja Lynchin elokuville ominaiset elävät värit jyrkkien valon ja varjon vaihteluineen luo ainutkertaista tunnelmaa. Mestarillinen elokuva, joka tulee vain paremmaksi, kun siihen keskittyy. Neljä keskittynyttä katsomista se vaati, mutta lopultakin mysteeri ratkesi ja katsoja sai ansaitun elokuvanautinnon.
nimimerkki: Jurpo
