Wes Anderson on kertojana tunnetusti omaa luokkaansa. Hänen kädenjälkensä tunnistaa yhtä hyvin kuin vaikka Aki Kaurismäen tai Tim Burtonin kädenjäljen. Mutta tähän elokuvaan asti Andersonin filmografiassa ei ole ollut rainaa, joka olisi yhtä aikaa täydellisesti sisäänsä tempaava mutta myös andersonmaisen etäännyttävä. Ehei, useimmiten Andersonin tuotokset ovat olleet vain lupaavan hassuja tekeleitä, täynnä jollakin tavoin vinksahtaneita henkilöitä ja nukkekotimaisia kulissiratkaisuja. The Grand Budapest Hotelissa on myös muuta: samaistumispintaa, joka puskee esiin Euroopan historian muodossa. Lisäksi leffalla on kaksi päähenkilöä, joista kumpikin onnistuu herättämään jollain kierolla tavalla sympatiaa – vaikka katsoja ei pystykään haistamaan mystisen L’Air de Panachen tuoksua katsomoonsa asti.
L’Air de Panache -hajusteen käyttäjä on Gustave H. (Fiennes), josta Anderson kertoo. Tai oikeastaan Anderson kertoo kirjailijasta (vanhana Wilkinson, nuorena Law), joka puolestaan kertoo Gustaven oppipojasta, Zero Moustafasta (vanhana Abraham, nuorena Revolori) kertomassa Gustavesta. Tämä kuulostaa sotkuiselta, mutta jotenkin Anderson onnistuu pitämään sotkuisuuden siitä kaukana. Hän aloittaa pittoreskilla maisemakuvastolla ja ohjaa yleisönsä sitten lempeästi kuin huippuhovimestari asiakkaansa sinne, mihin pitääkin ja missä on kaikkein rentouttavinta levähtää. The Grand Budapest Hotel on kuin pikkupuodin leipurimestarin herkkuleivos – houkuttelevaan pakkaukseen pakattu pieni sokeriherkku, jonka sisältä paljastuu yhä uusia, yllättäviä ja maukkaita kerroksia.
Elokuvan päätarinassa eletään 1930-lukua. The Grand Budapest Hotelin Gustave on herrasmiehen perikuva, täydellinen mies epätäydellisyyksineen, tiukka kurin ja järjestyksen valvoja, koko loistohotellin henkilökunnan isähahmo, hintiksi haukuttu hamesankari ja mies, jonka menneisyys on arvailujen varassa. Pakolaisesta pikkoloksi muuntunut nuori Zero saa Gustavesta itselleen sekä oppi-isän että vähitellen myös ystävän. Kun Gustaven 84-vuotias vakioasiakas madame D. (tunnistamattomaksi maskeerattu Swinton) kuolee yllättäen, Zero löytää itsensä Gustaven viereltä rahanhimoisen perheen testamentinluvusta. Yläluokkaisena itseään pitävä petolauma ei katso hyvällä uutta perinnönjakoa, jonka mukaan Gustavekin saisi madame D:n omaisuudesta osansa. Kaiken huipuksi paljastuu, että madame ei olekaan kuollut normaaleissa olosuhteissa, joten Gustave ja pikkolo joutuvat pakenemaan ahneutta, salamurhaajia ja samalla jopa sodanuhkaa minkä kerkiävät.
The Grand Budapest Hotel muistuttaa niin kuvakerronnallisesti kuin muutenkin 1900-luvun alkupuolen sarjakuvia. Etäältä kuvatut, jugendtyylin upeat miljööt paljastavat kohtaukset ovat kuin ruutuja Winsor McCayn Pikku Nemo -klassikkosarjakuvista. Jokainen kuva on kuin näyttämö, jolla maailman parhaat varieteetaiteilijat (lue: tähtinäyttelijät) käyvät esiintymässä kukin vuorollaan ja itseään korostamatta, Fiennesin ja Revolorin sitoessa esitykset yhteen Gustaven tarinalla. Tiukkoja käänteitä ja hauskoja yksityiskohtia, kuten äkkiväärän räävittömyyden pilkahduksia ja hahmotyyppeihin liittyvien kliseiden venyttämistä, vilisevä tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa juutu kikkailuun. Eikä The Grand Budapest Hotel ole myöskään elokuva, joka pitäisi otteessaan pelkästään tähtinäyttelijöitä kuviin vyöryttämällä.
Hiukan yllättäen Wes Andersonin elokuvaksi The Grand Budapest Hotel sisältää myös sanoman, joka puhuttelee ja parhaimmillaan saa katsojan silmäkulmat kostumaan kaiken hauskan ja vauhdikkaan jälkeen. Tämä on elokuva tarinankertojille tarinankertojista ja elokuva niille, jotka haluavat kuulla sankareista. Sankareista, jotka eivät aikanaan edes tienneet olevansa sankareita, vaan tekivät vain oman osuutensa pitääkseen lipun korkealla ja pyörät pyörimässä.
