Amerikkalainen Mike Cahill on onnistunut ohjaamaan harvinaisen korkeatasoisen debyyttielokuvan, sillä hänellä on aikaisempaa kokemusta vain yhdestä USA:n ja Kuuban konfliktia käsittelevästä dokumentista. Another Earth pureutuu ihmismielen syövereihin sekoittaen draamaa ja scifiä eurooppalaisella otteella, ja suoriutuu siitä erinomaisesti.
Hyvin pienellä budjetilla toteutettu elokuva alkaa rajusti: nuori opiskelija Rhoda Williams kuuntelee ajaessaan radiota, jossa kerrotaan maankaltaisen planeetan tulleen aurinkokuntaamme. Samalla hänen huomionsa kiinnittyy yötaivaalle, missä killuu heikkona sinisenä tähtösenä kyseinen planeetta. Äkkiarvaamatta Rhoda törmää toiseen autoon. Pieni perhe on menehtynyt. Vain säveltäjänä toiminut isä selviytyy vaipuen koomaan. Rhodan elämästä neljä vuotta kuluu vankilassa. Hänen elämänsä ei palaa enää entiselleen, mutta onnekseen hän tapaa koomassa olleen säveltäjän, vaikkei identiteettiään tälle kykene kertomaan. Ja vielä suuremmaksi onnekseen käynnissä on esseekilpailu, jonka voittaja saa matkan toiseen Maahan. Toivoa pilkahtelevasta epätoivon tyhjyydestä alkaa Another Earthin tarina.
Roolisuorituksista huolehtivat melko kokematon Brit Marling onnettomana Rhodana ja pienillä sivurooleilla kunnostautunut Lostistakin tuttu William Mapother myös elämänsä menettäneenä säveltäjänä John Burroughsina. Molemmat hoitavat tonttinsa erinomaisesti, eikä muistakaan rooleista ole lainkaan valittamista. Toisaalta Terminaalissakin siivoojaa näytelleen Kumar Pallanan liikuttavan hahmon taustoista haluaisi tietää lisää, ja muutenkin hän jää turhan vähälle ruutuajalle. Draama on Another Earthissa hallitsevassa osassa ja scifi on lähinnä siinä samalla asettamassa elokuvan selkeämmin suurten kysymysten äärelle. Muutenkaan scifi-puoli ei todella ole kovin hääppöisellä realistisuuden tasolla, mutta ei sen tarvitsekkaan, kun kyse on syvyyttä lisäävästä sivujuonteesta. Draama puolestaan toimii kokonaisvaltaisesti täysillä. Ainostaan elokuvan puolessavälissä tapahtuva linjamuutos tarinassa rikkoo muuten niin täydellisesti edennyttä kerrontaa, mutta lopun yllättävä käänne korjaa tilanteen.
Another Earth onnistuu kuvamaan toivonsa lähes kokonaan menettäneen ihmisen tekemisiä, olemusta ja tunteita todella maanläheisesti. Varoituksen sana niille, jotka jostain syystä eivät voi sietää ”shaky camera”a, sillä melkein koko elokuva on kuvattu kyseisellä tyylillä. Tämä puolestaan sopii loistavasti Another Earthin yleisilmeeseen ja tunnelmaan. Se helpottaa katsojaa samaistumaan epätoivoiseen protagonistiin astetta syvemmin. Voi vain ihmetellä mitä mestariteoksia Mike Cahill tulee vielä ohjaamaan, sillä varsinkin visuaalisuus on kaiken kaikkeaan taidokasta, sillä tuntuu siltä, että joka ikistä kuvakulmaa, värimaailmaa, liikettä ja zoomausta on pohdittu päivätolkulla; pienimmätkin yksityiskohdat soljuvat luontevasti yhteen. Lisäksi pääosin melankolissävytteinen musiikki kaataa lisää turtumusta katsojan raskaaksi käyvään mieleen. Another Earth on myös saanut ylleen hienovaraisia viittauksia inspiraation lähteistään, kuten elokuvan alkupuolella vilahtava Isaac Asimovin kirjan.
Vaikka usein pyrin heittäytymään niin vahvasti kuin suinkin mahdollista katsomani elokuvan maailmaan, niin harvoin ne onnistuvat aiheuttamaan silmien vettymistä. Tämä yksilö kuitenkin pystyi siihen. Elokuva herättää katsojassaan aivan varmasti laajan tunneskaalan: elämän ahdistuksesta valon pilkahduksiin ja onnesta itsesääliin. Another Earth on melankolinen matka anteeksiantoon. Se luo palasistaan kauniin ja ehyen, mutta lasinherkän kokonaisuuden. Odotan innolla mitä Mike Cahill aikoo seuraavaksi tehdä.
