Jotkut elokuvahistorian tunnetuimmista ja pidetyimmistä klassikoista ovat puhtaita propagandafilmejä. Panssarilaiva Potemkin, Tahdon riemuvoitto, Kymmenen käskyä… kaikki legendoja, kaikki maailmankuvaltaan kovinkin yksioikoisia, rankasti värittyneitä, milloin enemmän tai vähemmän peitellyn symboliikan ja joskus vahvan tarinan, milloin vain upean kuvauksen avulla omaa aatettaan yleisölle rankasti tuputtavia teoksia. Tosiasiat tiskiin, Rocky IV on myös 100% puhdasverinen propagandaelokuva, tästä ei ole kahta sanaa. Se _ei_ ole elokuvahistorian kannalta yhtä tärkeä pläjäys kuin edellämainitut, mutta tuon asian esille, koska liian usein se ja monet muut filmit teilataan juurikin tuolla heppoisella perusteella; ”se on propagandaelokuva.” So what? Tähtilipunheilutus menee monella katsojalla paljon helpommin tunteisiin kuin moni muu aatteellinen korostus elokuvissa. Pitää siitä ei tarvitse, mutta huonoa elokuvaa se ei automaattisesti tee, eikä sitä näin ollen tarvitse alkaa puhumaan muuksi, niinkuin elokuvasta vähän häpeillen pitävät usein tekevät. Jokaisella Rocky-leffalla on jokin kantava teema, tässä filmissä se on kylmän sodan vastakkainasettelu, värilasien kanssa kuvattuna, ja hyvä niin. Kolmososa osoitti paikoittain jo tiettyä väsyneisyyttä, mutta tässä homma on laitettu kertaheitolla kuntoon. Rockyn ja hänen läheistensä tarina on tavallaan irrotettu muotistaan ja vanhasta kontekstistaan ja heitetty uusiin viitekehyksiin osaksi Suurta Koneistoa, antaen
näin ylpeästi isänmaalliselle ohjaajalleen mahdollisuuden A) kantaa oma kortensa kekoon ”kylmällä rintamalla” ja B) puhaltaa samalla uutta voimaa rakkaimpaan tarinaansa. Hilpeästi ylilyövän ”nelosen” hirveä mörkö, Ivan Drago, ja koko tämän ympärille luotu kauhunlietsomiskuvio kuuluu ehdottomasti saagan kirkkaimpiin valopilkkuihin.
Kerrostalon kokoinen -ja näköinen hormonihirmu, kapteeni Ivan Drago saapuu hälinän saattelemana Yhdysvaltoihin haastamaan Rockya. Drago lyö kovemmalla paineella kuin valkohai puree, eikä osoita minkäänlaisia inhimmillisiä tunteita, vaikka ilmeisesti onkin naimisissa Brigitte Nielsenin esittämän uimarin kanssa. Muija ja Dragon valmentaja hoitavat puhumisen huonolla englannilla, ja provosointi alkaa. Berharndilaiskoiran kärsivällisyydssä varustettu symppis-Rocky ei moisesta hätkähdä, mutta patriotismistaan tunnetulla Apollo Creedillä ajatteluelimet menevät solmuun moisesta ja mies palaa eläkkeeltään antaakseen arojen pojalle selkään. Ystävyysottelu Las Vegasissa alkaa James Brownin klassikoksi nousseella esityksellä Creedin tanssiessa jälleen kerran Setä Samuli-uniformussaan ja Dragon katsellessa vierestä hämmentyneenä. Mutta kun kongi kilahtaa muuttuu ääni kellossa ja neukku pieksee vanhan mestarin sananmukaisesti tohjoksi. Nou mään kän breik mii, if hii dais hii dais. Drago on ihan kingi äijä ja sarjan sarjan pelastus. Adrianin vastustuksesta huolimatta Rocky tekee mitä miehen on tehtävä, ja lähtee Neuvostoliittoon hakemaan kostoa.
”Siperian arot”, todellisuudessa Wyomingin jylhät maisemat, tarjoavat hienot puitteet meditatiiviselle voiman etsimiselle sielun syövereistä ja kunnon fyysiselle rääkille. On suorastaan herkullista katseltavaa, kuinka elämänsä hapessa oleva Syltty kahlaa umpihangessa samalla, kun Dragoa näyttelevä Dolph Lundgren pinkoo juoksumatolla. Rocky vetää hevosvaunuja metsässä, Ivan reenaa huipputeknisessä laboratoriossa. Rocky tekee vatsalihaksia ladon kurkihirrellä ja kiipeää vuorelle, neukkulääkärit pumppaavat Dragon haukkariin douppia. Useassa kohdassa muistetaan painottaa, ettei melkein parikymmentä kiloa pienemmällä ja puolisen metriä lyhyemmällä vanhuksella ole pienintäkään jakoa yli-inhimmillistä tappokonetta vastaan, mutta näissä jutuissahan sydän ja sisu ratkaisee. Ja niin sitä taas tanssitaan 15 erää turpa ruvella! Lopussa Rocky pitää kansoja yhdistävän puheen, jolle erehdyttävästi Gorbatshovia muistuttava ”kommunistisen puolueen pääsihteerikin” nousee taputtamaan. Maagista settiä.
Syltty mumisee roolinsa tutulla varmuudella, hän on Rocky Balboa, ja sillä hyvä. Neljänteen osaan mennessä muutkin näyttelijät ovat jo niin rutinoituneet rooleihinsa, ettei niitä sen kummemmin voi arvioida. Tärkeintä, että he ovat mukana ja jatkavat saagaa kuten kuuluu. Todellinen suola ja pippuri tässä on ensimmäisen kunnon roolinsa tekevä Dolph Lundgren, maailman paras ruotsalainen. Dolpan kunniakas ura lähti tästä lentoon, eikä ole palannut maanpinnalle vieläkään, käykää vaikka tsekkaamassa lähivuokraamonne uutuus-hyllyt. Kyllä sieltä jotain kivaa löytyy. Slyn vaimoke, Brigitte Nielsen, on yhtälailla huvittava ilmestys kylmääkin kylmemmässä roolissaan, jonka Stallone ilmeisesti kynäili mukaan aivan viime tingassa, luovuttaen Brigitelle puolet Dragon valmentajan repliikeistä. Nyrkkeilymatsit ovat tässä filmissä täyttä rautaa. Huuhaata ja kaukana todellisesta elämästä, mutta täyttä rautaa. Apollon henkilökohtainen Alamo on kenelle tahansa sarjan ystävälle koskettava hetki, ja vetoaa tunteisiin jokaisella katsomiskerralla. Lopun lätkimisrieha taas on silkkaa sotaa. Kaksi ottelijaa, kaksi suurvaltaa, ja kansakunnan itsentunto vaakalaudalla. Survivor laulaakin leffan soundtrackilla ”Is it east versus west, or man against man?” Jälki on varmasti brutaaleinta näistä kuudesta filmistä, ja intensiteetti on jälleen aivan eri luokkaa, kuin edellisessä osassa.
Rocky IV:ssä ison kunniamaininnan ansaitsevat myls on sen timantintiukat kappalevalinnat. Yksi saagan tavaramerkeistähän toki on kovat musiikkiraidat, mutta nelonen lähentelee jo parhautta tällä saralla. Gonna Fly Now puuttuu, mistä suuri miinus, mutta tästä huolimatta leffan soundtrack on pakkohankinta, ja aivan ehdotonta treenimusaa. Survivorin hiteistä Eye Of The Tiger ja Burning Heart aina Vince DiColan kuolemattomaan WAR Themeen jokainen sävel osuu kuin nyrkki silmään.
Jos otetaan jonkinlainen yhteenveto, niin nelonen on monessa kohtaa epäuskottavaa ja moraaliltaan arveluttavaa viihdehuttua, jossa kohkaaminen ja suurella syrämmellä tekeminen ovat järkeä tärkeämpiä juttuja. Jos tämä olisi erillinen tarina vailla edellisten filmien luomaa taustaa, kyseessä olisi korkeintaan surullisen huvittava kasarikalkkuna, myönnetään se ihan suoraan ja reilusti. Mutta se on jossittelua. Nelosessa on selkeästi enemmän cajonesia kuin kolmosessa tai karmivassa viitosessa, ja kun tämän asenteellisen mättöfestivaalin kuorruttaa ylläkäsittellyillä osasilla, eli kunnon propagandapaasauksella, Dolpan ikimuistoisella roolityöllä, loistavalla musiikkiraidalla ja äärimmäisen intensiivisillä, brutaaleilla nyrkkeilyjaksoilla, voidaan todeta, että kyseessä on kaikinpuolin onnistunut jatko-osa. AI MAST BREIK JUU!
