Kun mietitään Walt Disneyn numeroituja animaatioklassikkoja, vähiten tunnettuja ovat yleensä yhtiön 1940-luvun tuotanto. Tuotettuaan vuosina 1937-1942 viisi pitkää animaatioelokuvaa, Disney ajautui merkittäviin taloudellisiin ongelmiin. Yhdysvaltojen ajautuminen sotaan, Euroopan markkinoiden sulkeutuminen ja studion rahapula pysäyttivät pitkien animaatioiden tuotannon koko vuosikymmeneksi.
Rahapulan helpottamiseksi Disney joutuikin kehittämään uudenlaisen elokuvakonseptin, joka oli halvempi tuottaa ja helpompi levittää uusille markkina-alueille. Näin syntyi niin kutsuttu ”pakettielokuva” (Package Feature), elokuva joka koostui useista lyhyemmistä jaksoista ja löyhästä taustatarinasta. Näitä elokuvia ilmestyi vuosien 1942-1949 välillä yhteensä kuusi, joista ensimmäiseksi ehti Etelä-Amerikan markkinoille suunnattu Saludos Amigos.
Saludos Amigos on eräänlainen yhdistelmä matkafilmiä ja piirroslyhäreitä. Elokuvassa Disneyn animaattorit matkailevat ympäri Etelä-Amerikkaa hakemassa inspiraatiota animaatioihin, jotka sitten näytetään matkailun välissä. Näitä animaatioita on elokuvassa neljä: Aku Ankka Lake Titicacalla, pienestä lentokoneesta kertova Pedro, Hessu Hopo gauchona ja omituinen musiikkinumero, jossa vihreä papukaija José Carioca esittelee Akulle Etelä-Amerikkaa ja sambaa.
Mistään kovin kummoisesta juoniaihiosta ei siis ole kyse ja elokuva tuntuukin Disneyn koko tuotannossa kaikkein vähiten oikealta elokuvalta. Pituuttakin sillä on vain 42 minuuttia. Eniten elokuvasta tulee mieleen jonkinlainen tv-dokumentti tai ”kulissien takana”. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö elokuva voisi olla kiinnostava, mutta tämän elokuvan kohdalla se ikävä kyllä tarkoittaa. Sen kummemmin animaatio kuin dokumenttipätkätkään eivät ole mitään sen erikoisempaa kuin jonkun kotivideoiden väliin olisi laitettu vanhoja Disney-piirrettyjä ja kyllästetty geneerisellä kertojaäänellä.
Elokuvan parasta antia ovat sen musiikki, jota kuuntelee ilokseen, sekä yksittäiset hetket, joissa animaattorit päästävät luovuutensa valloilleen. Suosikkini on viimeisen piirretyn aloittava jakso, jossa taiteilijan sivellin alkaa maalata kuvaa Brasilian luonnosta, joka sitten herää henkiin animaation taialla. Näitä aidosti luovia hetkiä on vain turhan vähän. Toisaalta elokuvan eduksi täytyy sanoa, ettei sen lyhyen keston aikana pääse myöskään tylsistymään, eikä siihen uhrattua aikaa koe hukkaan heitetyksi.
Aikoinaan elokuva kuitenkin keräsi hyvät arviot innovatiivisen animaationsa, mutta ennen kaikkea 40-luvun amerikkalaisille täysin tuntemattoman modernin Etelä-Amerikan kuvaamisesta. Elokuvan suomenkielinen nimi ”Oppitunti” kuvaakin elokuvaa siinä mielessä hyvin, että elokuvassa todella on myös opetuksellinen elementti. Vaikka elokuva oli tarkoitettu ensisijaisesti lisäämään Disneyn suosiota Etelä-Amerikassa (ja sitä kautta myös Yhdysvaltoja kohtaan tunnettua myötämielisyyttä), sen haluttiin myös esittelevän Etelä-Amerikkalaista kulttuuria pohjoisamerikkalaisille katsojille. Jos elokuva johonkin vielä tänä päivänä sopii, niin alakoulujen maantiedon oppitunneille se on edelleen aivan passeli.
Historiallinen elokuva on myös siinä mielessä, että se on Aku Ankan ensiesiintyminen ”pitkässä” animaatioelokuvassa. Aku ja itsekin suosituksi sarjakuvahahmoksi noussut papukaija José palasivatkin aiheen pariin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa Three Cabaleros, joka on monilla tavoin paljon onnistuneempi elokuva.
