Uudet supersankarileffat, jotka olen nähnyt viimeisen neljän vuoden aikana teatterissa: Deadpool, Iron Man 3. Lisäksi muutama uusi X-Men leffa on tullut eri yhteyksissä nähtyä. Mitä tämä tarkoittaa: olen pudonnut kelkasta ja pahasti. Vielä Avengersin aikaan oli koko universumi aika hyvin hallussa, mutta sittemmin on sivistys päässyt pettämään pahemman kerran.
Tai sitten vaan olen kasvanut ulos trikoosankareiden hohdosta. No, ainakin tarjolla on mahdollisuus arvioida supersankarileffa muun kuin alan fanin näkökulmasta, sillä tulin kaveriporukalla käyneeksi katsomassa uuden Guardians of the Galaxyn. Jos nyt lukija on ollut huolellinen ja lisäksi pää toimii, on hän jo tehnyt havainnon, etten ole nähnyt ykkösosaa. Itseeni seikka ei vaikuta, mutta joku voi kokea relevantiksi tietää tämän, olenhan kuitenkin arvioimassa jatko-osaa.
Yritin lähteä katsomaan leffaa ilman sen kummempia odotuksia. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä Marvelin sapluuna on suoltanut samanlaista mallia jo niin pitkään, ettei GotG2:ta voi nähdä kuin jatkumon pisteenä, jossa kulminoituvat supersankarigenren ongelmat.
Leffa alkaa puoliturhalla taistelukohtauksella. Visuaalisesti se on about övereintä, mitä olen koskaan nähnyt, mutta siitä kohta lisää. Silmiinpistävää ei ole visuaalinen ilme vaan äitelän itseironian kuorruttama dialogi, jonka tarkoituksena on repiä nauruja irti katsojista, mutta joka ainakin minut saa vain vaivautuneeksi. Se on halpa ja helppo, mutta pinnallinen ja epäkiinnostava tapa täyttää kässäriä, joka on tullut eräänlaiseksi Marvelin tunnusmerkiksi, joka on ensimmäinen supersankarielokuvien ongelma.
Kässäri on leffan suurin heikkous. Leffa on läpeensä kaavamaista, tuttua ja yllätyksetöntä. GotG2:ssa se on lisäksi uskomattoman huono. Leffan alussa Vartijat auttavat jotain kultaista soturikansaa, mutta yksi heistä, pesuharhu Rocket, onkin päättänyt varastaa joitain über-arvokkaita akkuja ja saa näin ylpeän kansan vihat vartijoiden niskaan. Ja tämä siis on koko leffan kannalta aika merkittävä tapahtuma. Koko leffan ajan toistuu se, että käänteet ovat pakotettuja ja keinotekoisia.
Kaavamaiseen kässäriin kuuluu tietysti myös eeppinen lopputaistelu. Mitäpä siitä oikeastaan voi edes todeta. On totta kai ilmi selvää, että hyvikset voittavat. Mutta jotta jännitys säilyisi, on kaiken näytettävä ensin täysin toivottomalta ja about kaikkien hyvisten henki viedään aivan veitsen terälle. Dark Knight Rises:issa tehokeino vielä toimi, mutta nykyään se alkaa olla jo niin kulunut, että se tekee katsomisesta vain raskasta, etenkin kuin lopputaistelu on vähintään puoli tuntia liian pitkä.
Suurin syy sille, miksi en pidä Marvelista, on kuitenkin sen postmodernius. Marvel Cinematic Universen halu sitoa kaikki kaikkeen tappaa sen elokuvallisuuden. Kun viittauksia aivan kaikkeen mahdolliseen on yksinkertaisesti liikaa, tuntuu, että tarttumapintaa ei saa yhtään mistään. Samalla leffa on tiukasti sidottu myös juuri vuoteen 2017. Sellaista ajattomuutta ei saavuteta, kuin mikä esimerkiksi Star Warseista teki klassikoita. Toisaalta mitään sellaista näkemystä ja kokeilevuutta ei Marvelin leffoissa ole, mikä esimerkiksi Goddardin tai Tarantinon leffoista tekee niin hyviä.
Leffan jälkeen olikin aika tukahtunut fiilis. Aluksi en suostunut näkemään leffassa juurikaan hyvää, mutta lopulta sekään ei ihan pidä paikkaansa. Drax oli hahmona hyvä tarjoten mehukastakin dialogia. Rocket oli ärsyttävä, mutta hänen hahmoaan syvennettiin mielenkiintoisella tavalla, joka jollain tavoin jopa kommentoi tai reflektoi tämän ironista luonnetta. Syltyn minirooli oli kova. Erikoistehosteet olivat hämmästyttävän hyvät. 3D toimi kohtuullisen hyvin ja täysin CGI:llä tehty ympäristö oli parhaimmillaan miellyttävää silmille. Hahmojenkaan luominen tehostein ei haitannut niin paljoa, kuin olisi voinut kuvitella, mikä johtuu varmaan siitä, että motion capture taitaa olla jo aika kehittynyttä ja toisaalta lähiotoksia oli leffassa ylipäätään suhteellisen vähän.
Viimeisimmät isot CGI-pierut, eli tämän ja Hobittien kaltaiset elokuvat antaisivatkin oikeastaan aihetta nostaa visuaaliset suunnittelijat ja tehostetiimit isommalle kunnialle. He ovat tällaisten elokuvien luovin voima, joka pääsee leikkimään ja kokeilemaan vapautuneesti. En kuitenkaan halua elokuvan tulevaisuuden menevän tähän suuntaan. Siksi supersankarileffojen suunta ei ole ylöspäin, vaan alas, tietokonetehosteiltaan häikäisevän mutta perinteisiltä elokuvallisilta arvoiltaan köyhän elokuvan suuntaan.
