Kuuluisten putousten liepeille sijoittuvan elokuvan kohtaus, jossa Marilyn Monroe astuu magentan värisessä, paljastavassa asussaan motellin pihalle, laittaa levysoittimen soittamaan ”Kiss” –kappaletta ja alkaa eroottisesti väreilevällä äänellään hyräillä sitä, on yhtä keskeinen osa Marilyn -myyttiä kuin Piukat paikat –klassikon ”Running Wild” ja ”I Wanna Be Loved By You”, Lemmenloukun ”My Heart Belongs to Daddy”, ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” musikaalikomediassa Herrat pitävät vaaleaverisistä, Kesälesken tunnettu ilmanvaihtoluukkukohtaus ja näyttelijättären esitys Bussipysäkissä kokonaisuudessaan. Elokuva on uskaliaisuudessaan erityisen aistivoimainen: Marilynin tulkitsema Rose ei ole yhtään vähemmän vaarallisella tavalla viettelevä ja uhkaava kuin Niagaran kuuluisat putoukset, jotka ovat reaalimaailmassa vesiputouksille sitä, mitä Marilyn oli viihdemaailmalle, ja jotka eivät toimita tässä yhteydessä ainostaan ohuen kulissin virkaa. ”Kiss”–kohtaus muistuttaa nykykatsojillekin, että millainen on todellinen elokuvatähti ja mikä on todellisten elokuvatähtien voiman alkulähde.
Rosessa epätoivoisesti kiinni olevaa hermoheikkoa aviomiestä näyttelee Joseph Cotten, jonka roolisuoritus on tasapuolisen vaikuttava Marilyniin verrattuna. Cottenin mieleenpainuvin hetki nähdään samassa kohtauksessa kuin vastanäyttelijättärenkin: kun Rose on saanut osakseen aikaansa motellin pihalla viettävän nuorison ja nuoren pariskunnan huomion, Cottenin näyttelemä George Loomis syöksyy mustasukkaisuuskohtauksessaan pihalle ja rikkoo dramaattisesti rauhallisen hetken ottamalla levyn pois soittimesta ja hajottamalla sen säpäleiksi. Tuo kontrastiltaan valtaisa kohtaus on myös ensimmäinen hetki, jolloin niin katsojille kuin Max Showalterin ja Jean Petersin tulkitsemalle pariskunnalle todella valkenee, että näiden kahden ilmeisen riitaisen ihmisen suhteessa on jotain hyvin arveluttavaa. Elokuvan edellä kuvatun kaltaisten hetkien energia on niin tenhoavaa, että ne peittävät suurimmaksi osin allensa klassiset mustasukkaisuusdraamat mieleen tuovat juonenkehittelyt.
Katsoja, joka – ehkä jossain määrin ymmärrettävästikin – saattaa syyttä Niagaraa kyseenalaisesta naiskuvasta, ei välttämättä katso kokonaisuutta riittävän tarkasti, sillä naishahmojen motiiveja tarkastellessa on myös syytä tarkastella lähemmin mieshahmojen motiiveja, koska se paljastaa itse asiassa varsin tasapuolisen, molempien sukupuolien tekojen ja motiivien tuomitsemisen. Jo elokuvan keskeisten naishahmojen nimet kertovat paljon: Rose viittaa läheisesti seksisymboliin ja Polly (Jean Peters) aivan selvästi siveään äitihahmoon. Pollyn äitimäisen hoivaavat piirteet todellistuvat, kun hän auttaa kätensä levyn rikkomisessa haavoittanutta Georgea paikkaamaan haavan. Tämä on vain yksi esimerkki sellaisesta yksinkertaisesta mutta puhuttelevasta, lyhyestä hetkestä, joka kertoo jo jotain olennaista ihmisen persoonasta. Merkille pantava huomio on erityisesti se tosiasia, ettei Polly näytä juuri missään vaiheessa olevan kiinnostunut toisesta miehestä eikä kateellinen Roselle. Pollyn suhtautuminen Rosea kohtaan on ennemminkin yhdistelmä varovaista tarkkaavaisuutta ja jopa vihjailevaa huolestuneisuutta. Voi olla, että elokuvan ilmestymisen jälkeisinä, muuttuneina aikoina tästä aspektista olisi kehitelty jotain mielenkiintoista, mutta toisaalta filmin ilmestymisajan Hollywood -tuotannoille määrätyt rajoitteet ovat tietyllä tavalla Niagaran tapauksessa jopa hyödyksi, sillä vihjailevuus voi kääntyä myös kiehtovaksi mystisyydeksi.
