Kuvittele olevasi 17-kesäinen, ja että takapihallanne on vähän ruosteinen mutta yhä päheän näköinen ajopeli. Sen rattiin oletat pääseväsi parin kuukauden päästä. Mutta kun aika vihdoin koittaa, isukkisi vie sinut Särkänniemeen ja toteaa leppäkerttujunan kohdalla, että hyvää synttäriä ja nauti vauhdista. Siinäpä sitten seisot ja ihmettelet onko äijä tosissaan, vaikka oikeastaan tiedät jo, että se piruparka ei voisi vähemmän tosissaan olla. Vähän samanlaisissa tunnelmissa poistuin Vuonna 85 -elokuvan näytöksestä.
Manserock ansaitsee oman merkkipaalunsa ja sellaisen se sai jo teatterilavalle luodun musikaalin kautta vuonna 2006. Kuten Abba-hittejä kierrättäneessä Mamma Mia! -musikaalissa ja siitä muokatussa musikaalielokuvassa (2008), myös tuossa produktiossa hittilistoilla eläneet biisit otettiin uusiokäyttöön ja tarinan juoni rakennettiin pitkälti niiden varaan. Mikä Vuonna 85 -elokuvan erottaa teatterimusikaalista on se seikka, että Tampereen rokki-ikonien musiikkia eivät enää elokuvaversiossa tulkitsekaan näyttelijät, vaan kappaleet seuraavat toistaan alkuperäisten esittäjiensä tulkitsemina elokuvan ääniraidalla kuin jonkin pillastuneen jukeboksin uumenista.
Jos teatterimusikaalissa Turmiolan Tommin ja Karoliinan rakkaustarina saikin Sami Hintsasen ja muun esiintyjäkaartin laulamana jopa nautittavia camp-piirteitä, tältä elokuvalta tuo ulottuvuus on silpaistu kylmästi pois. Tässä on musikaalin sijasta tarjolla musiikkielokuva, johon on ympätty yllätyksettömyydessään ja banaaliudessaan typerryttävä juoni. Reino Nordinin sinänsä pätevästi pöljäilemä Turmiolan Tommi törmäilee ja törttöilee. Sitten hän kohtaa yllättäen elämänsä daamin, Karoliinan, jota esittää ihastuttavan freesi ja kohtauksesta toiseen kameran rakastama Malla Malmivaara. Tommi törttöilee vähän lisää ja yrittää saada elämänsä raiteilleen samalla kun Alabama-yökerhon vakioasiakkaat (Lampi, Salmi & Silvennoinen) rasittavat maksojaan ja entisen työkaverinsa, nykyisen jupinniljake Pallen (Nousiainen) hermoja. Lopputulos on kuin olisi rakennettu kovalla vaivalla kaksikerroksinen talo, jossa ei ole niin portaita kuin hissejäkään, mutta palotikkaat kyllä, koska laki niin määrää.
Leffassa on paljon hyvää – vaikkapa sen puvustajat ja näyttelijäjoukon hiustyylien luojat ansaitsevat kehut kasarihengen puhaltamisesta eloon. Siinä takatukat ja college-rievut hulmuavat kuin kasikytluku olisi todella tässä ja nyt. Manserockin klassikot on myös tyylikkäästi laitettu sellaiseen kuntoon, jota modernit äänentoistovehkeet soittavat (ainakin näin maallikon korviin) täydellisesti. Mutta leffan huonot puolet syövät isoin haukkauksin liki kaiken hyvän siinä. Nautintoa ei paranna edes Tapio Liinojan hillitysti tulkitsema tylyilmeinen poliisi Peppone, vaikka hahmossa onkin aistittavissa se campin ilahduttava häivähdys, joka melkein kaikesta muusta tässä elokuvassa valitettavasti uupuu. Vuonna 85 on leikattu töksähtelevästi. Kahden ohjaajan, teatterimusikaalin alkuperäisen ohjaaja ja käsikirjoittaja Riku Suokkaan ja tämän leffan tuottaja-ohjaaja Timo Koivusalon, työnjälki ei ole tasaista, eikä aina kovin yhtenevääkään. Jos yhdessä kohtauksessa täysissä pukeissa olevien Tommin ja Karoliinan lemmenhetki feidataan häveliäästi pois näkyvistä, vähän myöhemmin törmätään – plötsis – rohkeasti seuraamaan suihkussa ja nakuna tapahtuvaa hellimistä, esimerkkinä mainitakseni.
Perin juurin omituista koko sopassa on se, että elokuvan näyttelijöistä todennäköisesti kaikki kykenisivät myös laulamaan ja soittamaankin roolissaan (mm. Nordin on tuttu Reino and the Rhinos -bändin keulakuvana, Lampi paukuttelee rumpuja), mutta näitä taitoja ei ole haluttu panna tässä leffassa juuri koetukselle. Popeda kyllä käy eräässä kohtaa heittämässä keikan omana itsenään, mutta bändin vääntö näyttää rokkimeinigistä huolimatta latistuvan tässä yhteydessä jotenkin hampaattomaksi. Vielä selvemmin latistunut tunnelma välittyy Eppu Normaalin Martti Syrjän olemuksesta, kun hän joutuu portsari Jyrki boyn osassa katselemaan lavalla Eppujen alkuperäiskipaletta playbackina esittävää näyttelijä Topi Kohosta. Voi, voi. Jos Rock of Ages (2012) oli jonkun mielestä ala-arvoisen huono kasarirokkileffa, haikein mielin joudun toteamaan, ettei Vuonna 85 siitä tunnelmaa melko varmasti kohenna.
