Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama ja yhdessä Roman Coppolan kanssa käsikirjoittama täyspitkä elokuva. Se kertoo kahden 12-vuotiaan outolinnun, Suzyn ja Samin, rakkaustarinan. Elokuvan tarina sijoittuu Yhdysvaltojen koillisrannikolle, pienen saaren pieneen yhteisöön ja vuoteen 1956. Tuossa idyllissä Suzy ja Sam ovat outolintuja ja jaettu ulkopuolisuuden kokemus yhdistää heitä.
Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla kamppailevat Suzy ja Sam päättävätkin karata kotisaaren toiselle puolelle, pakoon yhteisöä johon eivät koe kuuluvansa. Kun tämä huomataan, organisoivat saaren aikuiset pelastusryhmän ja yhdessä partiolaisten kanssa he jäljittävät Suzya ja Samia. Samaan aikaan horisontissa muodostuva vuosittainen suurmyrsky sekoittaa pakkaa entisestään. Ja vaikka Suzy ja Sam löydetäänkin, pakomatka jatkuu: vain etsijät vaihtuvat.
Moonrise Kingdom on pohjimmiltaan elokuva erilaisuudesta, irtaantumisesta ja kasvamisesta. Nämä teemat tuodaan ilmi piilotetusti – säröt idyllissä sekä vivahteet hahmojen suhteissa tulevat ilmi salakavalasti, usein kuvamotiivien kautta. Hieno esimerkki tästä on Suzyn toisistaan vieraantuneet vanhemmat: isän vihkisormus on vasemman käden nimettömässä, äidin taas keskisormessa.
Näitä piirteitä ei kuitenkaan dramatisoida liiaksi. Jännitteet luovat mielenkiintoisen pohjan suhdekartastolle, mutteivät varasta pääosaa tarinankuljetuksessa. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu pinnan alla, ja piirteet on löydettävä itse. Katsojaa ei aliarvioida, mutta elokuvan merkityksiä ei myöskään tarvitse etsimällä etsiä.
Henkilöitä elokuvassa on paljon ja rooleissa nähdään suuriakin nimiä: Phil Murray, Bruce Willis ja Edward Norton tunnetuimpina. Näyttelijäntyö on vakuuttavaa ja elokuvan nuoret näyttelijät, Jared Gilman ja Kara Hayward, ovatkin hyviä valintoja rooleihinsa. Näyttelijäohjaus ja painotukset ovatkin rohkeita: konkarinäyttelijät ovat selkeissä sivurooleissa ja nuoret näyttelijät aivan oikeasti pääosissa. Vasten ennakko-odotuksia tällainen menettely toimii erittäin hyvin – roolitukset ovat harmoniassa.
Visuaalisesti elokuva on henkeäsalpaava. Jokainen kuva on taideteos ja koko elokuva on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tämä voisi tehdä elokuvasta pömpöösin ja täyteenahdetun, mutta Moonrise Kingdomin tapauksessa pienimmätkin yksityiskohdat palvelevat elokuvan perusideaa ja tekevät siitä omaperäisen ja itsensä näköisen. Elokuvan esteettinen taso onkin hilattu erittäin korkealle. Kuvalliset motiivit ovat monitahoisia ja kauneuden lisäksi ne kuljettavat juonta eteenpäin ovelasti mutta luontevasti.
Visuaalisuuden lisäksi myös äänipuoli on erinomainen. Alexandre Desplatin elokuvaa varten säveltämät kappaleet etenevät banjon ja marimban pienimuotoisesta tunnelmoinnista orkesteriin suuriin vyörytyksiin ja korostavat nämäkin elokuvan omaperäisyyttä. Moonrise Kingdomissa ei varsinaisesti kuulla sitä perinteisintä elokuvamusiikin sarkaa. Myös elokuvan hienoin yksittäinen hetki liittyy vahvasti musiikkiin: kannettavasta vinyylisoittimesta soi Francoise Hardyn Le temps de l’amour ja pakoon päässeet Suzy ja Sam tanssivat rannalla sen tahtiin, mitä parhaimpaan fiftarisurf-tyyliin. Tässä onkin omalla kohdallani maagisin ja vangitsevin uutuuselokuvissa vastaan tullut kohtaus pitkään aikaan.
Moonrise Kingdom onkin onnistunut siinä missä monet muut elokuvat eivät: se on samalla monimutkainen ja yksinkertainen, suuri ja pieni sekä helppo ja haastava elokuva. Nämä vastakohtaisuudet eivät ole räikeitä, vaan luonnollinen osa elokuvan hienostuneen monitahoista luonnetta. Moonrise Kingdom on niin loppuun asti hiottu ja onnistunut kokonaisuus, että sitä voikin tituleerata mestariteokseksi.
