Disney on leffa-alalla laadun tae niin hyvässä kuin pahassa. Animaatioiden puolella odotusarvoisesti hyvässä, vastaavasti live-elokuvien kohdalla pahassa. Ensiksi mainitut yleensä ovat erinomaisen viihdyttäviä pätkiä, vaikkei taso niissäkään ole enää tänä päivänä yhtiön kulta-aikojen kaltainen. Live-elokuvissa Disney ei kuitenkaan ole onnistunut läheskään yhtä hyvin: heiltä tavanomainen filmi on yleensä hampaille haitallisen sokerinen, perinteisiä perhe ynnä muita arvoja tuputtava söpöily, jolloin tarkoitus on ehkä perhe-elokuvalle otollinen, mutta omilla aivoillaan ajatteleva katsoja saa niistä huomattavan vähän irti. Nyt arvostelun alla olevan The Game Planin pääosaan Disney on saanut Dwayne ”The Rock” Johnsonin, jonka olisi pitänyt ymmärtää pysyä poissa tästä tyylilajista, ärhäkkä toiminta kun sopii hänelle minusta paljon paremmin.
Amerikkalaisen jalkapallon pelinrakentajalla Joe Kingmanilla (Dwayne Johnson) on kaikkea mistä suurin osa miehistä voi vain unelmoida: naisia piisaa, rahaa virtaa sekä peli kulkee tiedotusvälineiden syödessä likipitäen miekkosen kädestä. Kingmanin unelmanomainen luksuselämäntyyli sekoittuu pahan kerran kun eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Peyton Kelly niminen tytöntyllerö (Madison Pettis), joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Asianlaidan varmistuttua päähenkilöllä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa Peyton hoteisiinsa noin kuukaudeksi eli siksi aikaa kunnes hänen äitinsä palaa matkaltaan Afrikasta. Egoistinen Kingman ei luonteeltaan ole lainkaan isätyyppiä eikä tulokkaasta pidä myöskään hänen managerinsa Stella Peck (ratkaisijasta tuttu Kyra Sedgwick) ja on ilmassa toki pakollista romanssintynkääkin tanssinopettaja Moniquen (Roselyn Sanchez) kanssa.
The Game Plan on niin peridisneymäinen leffa, että tämän voisi melkein laittaa sanakirjaan kyseisellä kohdalle osittain varoittavaksi esimerkiksi siitä kuinka perheleffaa ei pitäisi lähteä tekemään. Kenellekään tuskin on mikään suuri yllätys miten päähenkilöstä kasvaa filmin aikana hyvä isä kaikkien ”hassunhauskojen” mokailujen sekä draamankaaresta tutusti löytyvän aallonpohjan jälkeen. Perinteisten perhearvojen ihannointi ei sinänsä ole paha asia, mutta tälle alagenrelle tyypilliseen tapaan sanomaa ei voida esittää ilman toiston toiston toistoa vaan pointti päinvastoin osoitetaan, ympyröidään, alleviivataan, kursivoidaan ja lihavoidaan niin moneen kertaan ettei tarinan opetus varmasti mene yhdeltäkään katsojalta ohi. ”Perhe on paras ja yksin on keljua elää” tyyppinen ajattelu kaipaisi tuoreempaa näkökulmaa puhkikulutettuun kaavaan. Pienikin ero tavalliseen olisi riittänyt pisteiden jouheaan nousuun.
Johnsonin Dwayne osaa myös komedian jalon taidon siinä mielessä ettei hän jäykkyydestään huolimatta ole roolissaan huono, vaikka hauskempia naamoja voisinkin nimetä kymmenittäin samaan rooliin. Sen sijaan päähenkilön tytärtä esittävän Madison Pettisin aikuistelua katsellessani mieleni tekisi, nimimerkki Kurkkuharjaa siteeraten, työntää pääni leivinuuniin. Eipä siitä sen enempää kuin että roolihahmo on kaikessa olevaisuudessaan niin luotaantyöntävän ärsyttävä, minkä vuoksi melkein toivoin filmille onnetonta loppua, mikä tosin tietenkään ei Disneyn tuotannossa tule kysymykseenkään. Toisen tärkeän naisroolin Kingmanin rakkaudenkohteena tekaiseva Roselyn Sanchez yrittää kovasti saada hahmoonsa särmää siinä lopulta kuitenkaan onnistumatta. Yhdentekevän ihastuksen poisleikkaamiselle koko leffasta olisin antanut täyden siunaukseni.
Koska The Game Plan ylikirkkaasti kimaltelevan pintansa alla pyrkii olemaan komedia lienee syytä kertoa mikä pätkässä sitten on hauskaa. Huumorista ja nimenomaan onnistuneesta sellaisesta vastaa 95% Kyra Sedgwickin esittämä päähenkilön ahne manageri. Muutama todella maukas punchline hänen suustaan pelastaa kohtauksen kuin kohtauksen. Muista sivurooleista mainittakoon toki Kigmanilla olevan tukku enemmän tai vähemmän läheisiä joukkuetovereita, joiden joukosta antikliseisen hahmon etsiminen on yhtä haastavaa kuin riisinjyvän Gangesista. Osittain mandatorista urpoilua he kuitenkin tarjoavat ja mikäs siinä jos sellaisesta pitää. Vahvistavathan heidän reaktionsa kussakin tilanteessa, kuten parhaiten näkyy balettiesityksen aikana, elokuvan tuputtamaa arvomaailmaa.
Kaiken kaikkiaan hahmojen pulinoita kuunnellessani koin hetkittäin valtavaa mielihalua heittää vastaanotinta jollakin. Ensisijaisesti joko päähenkilön tyttären tai vaihtoehtoisesti umpityperän dialogin takia. Hyvääkin leffasta voin keksiä jos oikein pinnistän. Pelikohtaukset on toteutettu kiitettävästi. Muutamissa harvoissa hetkissä päähenkilön kasvusta ihmisenä voi jopa nauttia. Jonkin ihmeen kaupalla myös odotettavissa ollut loppuratkaisu onnistui voittamaan puolelleen ennen uskomattoman turhauttavaa lopputekstien aikana pyörivää tanssihyppelyä.
Jos ei ole vielä ehtinyt näkemään liiemmälti erilaisia filmejä eikä ikää ole kertynyt runsaasti tällainen valmiiksi pureksittu hömppä saattaa olla oiva valinta. Alan varmaankin itse olla jo liian vanha tällaisiin eläviin kuviin, mutta hetkiin jolloin ei vain muuta jaksa jopa The Game Plan on mukiinmenevää ajankulua. Loppukateettina todettakoon kokonaisuuden olevan lystimpää hupia kuin hammaslääkärissä käynti, joskin vain töin tuskin ja alla olevat kaksi tähteä ovatkin passelisti yläkanttiin.
