Vuoden 2004 kauhukomedialla Shaun of the Dead tiimi Edgar Wright ja Simon Pegg sekä myös edellisten herrojen tuotoksissa päärooleissa näyttelevä Nick Frost saavutti pienoisen kulttiaseman. Eräänlainen jatko-osa tuolle kaikkien aikojen terävimpiin komedioihin kuuluvalle leffalle räjäyttää perinteisen englantilaisen maalaisidyllin kunnolla. Tarkemmin ilmaistuna tulilinjalle joutuu Sandfordin levollinen pikkukylä, johon lontoolainen superkyttä Nicholas Angel (Pegg) siirretään saatuaan virkaveljensä näyttämään naurettavilta. Angel joutuu kylän rauhallisuuden lisäksi totuttelemaan ääliömäiseen pariinsa Danny Buttermaniin (Frost), joka uneksii toiminnantäyteisestä elämästä poliisielokuvien äärellä. Vauhtia Sandfordiin uniseen arkielämään on luvassa, kun useat karmivat ”onnettomuudet” ravistelevat kylää.
Hot Fuzz ei ole niitä tapauksia, jotka luottavat alapää- ja/tai eritehuumoriin katsojaa viihdyttäessään. Peggin ja Wrightin kirjoittamassa tekstissä piisaa tiukkatehoiseen tykitykseen sekä tyylitajuiseen leikkaus- ja kameratyöskentelyyn nojaavia vitsejä (joita löytyy yllättäen poisleikatuista kohtauksista asti), tehokasta toimintaa sekä ennen kaikkea lukuisia elokuvaviittauksia, jotka tekevät leffasta ennen kaikkea parodian toimintakomedian sijasta.
Leffaviittauksien kanssa ei kuitenkaan olla solvaavia, joten Hot Fuzz toimii myös erinomaisena toimintakomediana. Meno on kuitenkin niin päätöntä, että vakavissaan tätä ei voi ottaa. Osittain myös tälle – usein tahattomalle – kömpelyyden ja tehokkuuden rajalle sijoittuvalle toimintaelokuvien ilmiölle perustuu se, että itsessään toimiva toimintaleffa kääntyy hellähköksi parodiaksi. Lukuisat elokuvaviittaukset eivät kuitenkaan ole alleviivaavia tai edes selkeitä (toisin kuin Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin vuosittain viattomia katsojia kiusaamaan saapuvissa ääliöviritelmissä) vaan viittauksiin lukeutuu yksittäisiä repliikkejä (”By the power of Grey Skull!”), kuvakulmajäljitelmiä sekä muita pieniä yksityiskohtia, joiden yhteyksiä muihin elokuvia ei välttämättä huomaa, jos ei niitä erikseen pyri tarkkailemaan. Erityisen vaivaamaan jäävät kohtaukset, jotka näyttävät lainatuilta, mutta joita ei vaan osaa yhdistää muihin elokuviin.
Luvassa on reipashenkinen kaksituntinen, joka ei takuulla jätä katsojaa kylmäksi. Kun päätön vitsitykitys saadaan käynnistymään, on sitä hankala lopettaa. Katsojalle ei aina edes anneta aikaa toipua edellisestä ryöpytyksestä, kun seuraava jo tulee. Loppua kohden meno muuttuu selvästi verisemmäksi ja viimeinen välienselvittely on jo hurmoksellista paahtamista. Kertaus on opintojen äiti, ja useat elokuvan repliikit toistetaan uudessa valossa tunnelman tehostajina. Monipuolinen musiikki sähköistää katsojan, mutta osaa myös rauhoittaa tämän tilanteen niin vaatiessa. Timothy Dalton loistaa velmussa sivuroolissaan, joka on entisen Bond-tähden merkittävimpiä kahteen vuosikymmeneen (kertoo myös jotain miehen urasta). Muitakin isoja ja pieniä brittitähtiä vilisee siellä täällä. Jopa Peter Jackson ja Cate Blanchett ovat mahtuneet mukaan.
On paha mennä sanomaan, että onko Hot Fuzz kaikkien aikojen paras komedia, vaikka mieli sitä kovasti tekisi. Pikainen miettiminen ei kuitenkaan keksi vastaavaa merkkipaalua 2000-luvun puolelta, joten trion uutta, työnimellä The World’s End kulkevaa elokuvaa odotellessa apaattisen päivän iloksi suositeltava Hot Fuzz pysynee alkaneen vuosituhannen parhaana komediana.
