Darren Aronofsky on kiistatta 2000-luvun mielenkiintoisimpia uusia ohjaajia, joskin todellista tuulta siipien alle on alkanut ilmaantumaan vasta vuosikymmenen käännyttyä loppuaan kohden. Ohjaajan arvostelumenestynein teos, Requiem for a Dream ilmestyi jo vuonna 2000, ja on sitten saavuttanut jopa klassikon aseman. Tärkein kipinä Aronofskya käsitteleviin keskusteluihin ympäri maailman elokuvaverkkoyhteisöjä ovat kuitenkin olleet The Wrestlerin ohella projektit, jotka ovat tällä hetkellä työn alla: Mickey Wardin nyrkkeilijäelämänkerta The Fighter ja RoboCop-kulttiklassikon uusintafilmatisointi.
The Wrestlerin osakseen saamat ennakko-odotukset eivät ole turhanpäiväisiä. Jo puoli vuotta ennen ympäri maailmaa häilyvää ensi-iltaansa se voitti Venetsian elokuvafestivaalien korkealle arvostetun Golden Lion-palkinnon. Alkanut vuosi lähti käyntiin Golden Globe-tuplavoitolla, ja tuleva Oscar-gaala on herättänyt spekulaatiota niin miespääosan kuin parhaan elokuvan palkitsemisesta.
Mickey Rourke on Randy ”The Ram” Robinson, 80-luvulla korkealentoiset päivänsä elänyt vapaapainitähti, joka on pudonnut ajan rattailta suosion laskun myötä. Showpaini on vielä kuvioissa, mutta miljoonayleisöt ovat vaihtuneet satoihin, mahdollisesti kymmeniin ja matsit pidetään pienissä urheilusaleissa Yhdysvaltojen suurimpien areenoiden sijaan. Oman painonsa Randyn ahdingossa tuottaa surkastuneet välit omaan tyttäreen, joka tuli jätettyä heitteille taloudellisen ahdingon takia. Läheisin ystävä on paikallisen strippiluolan ikääntynyt tanssija Cassidy (Marisa Tomei), joka jakaa Randyn kohtalon. Hyvän kuuntelijan seura on kuitenkin maksullista. Kaikki on verrattaen hyvin siihen asti kunnes Randyn terveydellinen kunto kohtaa pisteen, jossa painikehät tulisi jättää taakse.
Elokuvan kontekstista huolimatta se ei sisällä adrenaliiniähkyistä urheilutoimintaa, vaan koskettavaa draamaa vapaapainin suurimman tähden elämästä. Ottelukohtauksissa lopputulos on jätetty täysin toissijaiseksi seikaksi, ja niissä esitetään Randyn henkistä ja fyysistä kestävyyttä, sekä hänen asemaansa painiyhteisön keskellä. Vaikka tähti on hiljalleen sammunut, on fanikuntaa vielä täyttämään hallit ”Ram Jam”-huudoin. Tarinan draamaa sopeuttavat ainekset eivät ole omintakeisimmasta päästä, mutta Aronofskyn omaperäinen lähestymistapa on painostava. Koskettavuutta ei alleviivata tai heitellä päin katsojan näköä, vaan se on poimittava pienistä eleistä, kuten Randyn tottuneesta tavasta nousta pakunsa peräosaan nukkumaan: se on tuttua, sillä vuokraisännälle velkaantumista on tapahtunut useamminkin. Elokuvassa paljon hyödynnetty Randyn selkäpuolelta tarinan kulkua kuvaava kameratyöskentely on oma tehokeinonsa. Katsoja on kuin päähenkilöä seuraava osapuoli, joka tuo Randyn lähemmäksi katsojaa ja paljastaa vaivalloisen kuljennan ja pää alhaalla kulkevan, elämässä epäonnistuneen henkilön murheet sanaakaan sanomatta.
Vähintään yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin roolia draaman vaikuttavuudessa pelaa Mickey Rourken panos itse painijana. Roolisuoritus on äärimmäisen tarkasti loppuunhiottu, vaikkakin vähäeleinen. Hänen kehonsa rakenne kertoo steroidipitoisista vuosista ja hänen nyrkkeilyuransa uurtamat kasvot ilmentävät painin aiheuttamaa oikeaa fyysistä vahinkoa. Rourken hengitys rahisee ja olo vaikuttaisi koko ajan hieman hankalalta. Randyn autenttisuuden takaa se, että Mickey Rourke on yhtä paljon Randy ”The Ram” Robinson kuin Randy on Mickey Rourke, ja kun Randy elokuvassa lausuu sanat ”hyvällä tuurilla tämä voi olla lippuni takaisin huipulle”, se on yhtä todenmukaista niin kameran pyöriessä kuin sen ollessa pois päältä.
The Wrestler on vuoden 2008 paras ja 2000-luvun parhaimmistoon kuuluva elokuva. Lopputulos on omiaan nostamaan Darren Aronofskyn taivaisiin ja ansaitsemaan hänelle mestariohjaajan maineen. Mykistyttävintä on se, että mitä todennäköisimmin tämä on vasta alkua ohjaajan uralle, ja parhaat puolet ovat vielä näkemättä. The Wrestler on välitön ja vakavastiotettava klassikkoelokuva. Se on yhtälailla suvereeni taidonnäyte useammilta tahoilta, kuin uskomaton elokuvaelämys.
