Nykypäivän politiikka on monien mielestä liian sovittelevaa, ”jotain kaikille” – tyylistä, eivätkä poliitikot tunnu ikinä asettuvan minnekään mielipiteiden maastossa saati pysyvän siellä. Tietenkin on vain inhimillistä muuttaa mielipiteitään hyvien perusteluiden kera, mutta miten käy kun virkaan pyrkivä latelee sitä, mitä kansaan ikinä uppoaakaan, riippumatta onko se tärkeää? Valtapeli pohdiskelee tätä ongelmaa, mikä on yli 30 vuoden jälkeenkin hyvin ajankohtainen.
Bill McKay(Robert Redford) on ex-senaattori Jay McKayn poika, joka repäistään nimen perusteella vaatimattomalta apulaissyyttäjän paikalta isokenkäisten konkareiden liigaan. Miestä ei voi niinkään sanoa innostuneeksi mahdollisuudesta, mutta poliittisen avustajan Marvin Lucasin(Peter Boyle) maireat puheet vievät voiton. Tulevan vaalikampanjan aikana katsoja todella näkee miten vietävissä yksi pieni ihminen on sen kaiken taustavoiman hyöriessä takana päättäen, miten ehdokas miellyttäisi mahdollisimman suurta ihmislaumaa.
Hyvä aihe, myönnettäköön, mutta harmi vain, että toteutus on varsin vaisu. Mitä olisikaan voitu saada aikaiseksi hieman purevammalla ja innokkaammalla pääosanesittäjällä? Robert Redford kun ei pääse oikein missään vaiheessa vauhtiin, vaan alusta lähtien miehen olemus on täyttä muovailuvahaa, eikä katsoja voi saada McKayn hahmosta minkäänlaista otetta. Oletettavasti tällaisten leffojen pointtina olisi näyttää, miten ehdokasta myyvä taustajoukko/valta turmelee aidosti idealistisen ihmisen, mutta McKay on vain niin tuskastuttavan harmaa, että loppujen lopuksi on aivan sama myykö heppu periaatteensa. Peter Boyle ei paljolti enempää loista, mutta jotain mielikuvaa hänellä ainakin on Marvin Lucasista, miehestä joka tietää miten saadaan ehdokas kansan mieleiseksi.
Mutta vaikka suurin osa roolihahmoista kolkuttaakin tyhjyyttä, niin elokuvan lopetus ainakin on tyylikäs. Kun ajattelee miten ehdokas muuttuu kampanjan aikana, ja vaikka tässä tapauksessa ei paljoakaan, niin leffan viimeiset sanat ovat varsin mieleen painuvat. Kun mies on saatu myytyä kansalle, niin miten ihmeessä kaiken sen paskanjauhannan seasta saisi kaivettua esiin jotain hyödyllistä, mikä aidosti auttaisi yhteiskuntaa? Tapa jolla päättäjä tulee valituksi jättää hänet tavallaan tyhjän päälle, joten kaikki jatkuu vain ympäripyöreillä latteuksilla.
