Vanha Hollywood-musikaali (anteeksi kiroiluni) ei taatusti voi olla nykyversiota parempi tuote? Eihän? Onhan tuore suklaakin parempaa kuin vuosikymmeniä vanha. Mutta siinäpä ongelma juuri piileekin: Kuningas ja minä ei ole suklaata.
Annan (Kerr) ja Siamin kuninkaan (Brynner) tarina on filmattu useampaan otteeseen. Se pohjaa tosikertomukseen brittirouvasta, joka leskeydyttyään lähtee pienen poikansa (Thompson) kanssa tuolloin vielä Siamiksi nimetettyyn Thaimaahan. Elannon sivistynyt nainen hankki tuolloin opettamalla. Siamiin Anna päätyi maan kuninkaan kutsusta. Suuri ja mahtava hallitsija tahtoo tässä elokuvassa monipäiselle lapsikatraalleen länsimaista sivistystä. Mitä merkitystä hänelle tai jälkipolville tällä asialla on, siitä musikaalissa ei meuhkata. Tärkeämpää on se, mikä tapahtuu ”juuri nyt”. Elokuva esittää varsin suoraviivaisesti, millaiset ovat Siamin hovin tavat ja miten kulttuurit törmäilevät, kun Anna yrittää elää elämäänsä itsenäisenä naisena. Filkan valmistumisajankohdan ja tyylilajin vuoksi kuvissa ei mitään kamaluuksia näytetä, ne elävät rivien välissä.
Kuningas ja minä on erityisesti Yul Brynnerin elokuva. Mies veti samaa roolia monta esityskertaa Broadwayllä (hän laulaa myös elokuvassa roolinsa itse – komeasti) ja löysi samalla itselleen lookin, josta hänet tunnetaan yhä. Etteipä Brynner vain olisi ensimmäinen kaljuksi ajeltu seksiobjekti? – Mene ja tiedä. Pokkasipa venäläistähti roolistaan Oscarinkin, joten pelkäksi ulkokuoren ja kultakurkun esittelyksi tämä show ei jää. Annana nähtävä Deborah Kerr on vaisumpi tapaus, mikä johtunee pelkästään formaatista. Deborahilta taittuu valssi elokuvan ehkä näyttävimmässä kohtauksessa (Anna opettaa kuninkaalle länsimaista tanssia), mutta muutoin musiikkinumerot jäivät näyttelijättäreltä puoliesityksiksi. Annalle lainasi lauluäänensä Marnie Nixon.
Elokuvan värikylläisyys huumaa ja musiikki on laadukasta. Ääni ja musiikkipuolelta leffalle rapisi niin ikään pari Oscaria. Neljäs Osku tipahti puvustuksesta, joka kieltämättä on mykistävä. Se kimaltaa ja kiiltää kuin tunturipuron vesi. Historiallisia tosiseikkoja venytetään myös asustepuolen detaljeissa, mutta milloinka musikaalielokuva olisi täydellistä realismia saavuttanut? Tämä on sellaista nannaa, joka tekee varmasti reikiä hampaisiin – tai ainakin aivoihin – ja pesee taatusti uusversiot samasta aiheesta mennen tullen.
