”Kun karitsa avasi seitsemännen
sinetin, taivaassa syntyi hiljaisuus,
ja sitä kesti puolen tunnin verran.
Minä näin, kuinka niille seitsemälle
enkelille, jotka seisoivat Jumalan
edessä, annettiin seitsemän torvea.” Ilm.8:1-2
Onko kuolema pelkäämisen arvoinen? Onko Jumala todella olemassa? Nämä dilemmat monien muiden ohella ovat pelon aikakaudelle sijoittuvassa Seitsemässä sinetissä hyvin vahvasti esillä, ja joita itse ohjaaja Ingmar Bergman on elämänsä aikana syvästi pohtinut. Det Sjunde inseglet ajoittuu 1300-luvun synkälle ajanjaksolle, jolloin musta surma niitti Euroopan väestöä lähes 25 miljoonalla ihmishengellä. Tappava rutto oli tuolloin arkipäiväinen ilmiö ja kuolema oli ihmisten pelonaiheista suurin. Kuolema onkin hyvin keskeinen teema tässä todellisuutta ja fantasiaa unohtumattomalla tavalla yhdistelevässä ja symboliikkaa tihkuvassa kyhäelmässä. Seitsemäs sinetti käsittelee kirjaimellisesti elämää suurempia asioita, mikä on yksi syy miksi nimittäisin tätä elämää suuremmaksi teokseksi.
Ristiritari Antonius Block (von Sydow) ja hänen laulava aseenkantajansa Jöns (Björnstrand) ovat palaamassa takaisin Ruotsiin ristiretkeltään Pyhältä maalta. Pitkän ja tuskallisen taipaleen jälkeen halki ruton saastuttaman maan, Antonius kohtaa väistämättömän, kun Kuolema (Ekerot) on tullut hakemaan hänet pois. Antonius pelaa itselleen lisää elinaikaa, kun Kuolema suostuu hänen ehdottamaan shakkipeliin, jonka voittaessaan Antonius saisi vapauden elää. Shakkipeli etenee verkkaisaan tahtiin samalla kun ritarit suuntaavan kohti tuttuja kotimaisemia. Miehet törmäävät matkallaan elinvoimaiseen ja sympaattiseen pariskuntaan, kansan viihdyttäjä Jofiin (Poppe), Miaan (Andersson) ja heidän suloiseen pikkuvauvaan. Antonius nauttii elämänsä vähäisistä antimista samalla tietäen, että Kuolema tekee tuloaan ja siltä pakeneminen on pelkkää turhuutta. Hän pelkää kuolemista ja yrittää epätoivoisesti etsiä vastauksia Jumalalta, kunnes lopulta päättää tehdä viimeisen hyvän tekonsa.
Elokuva käsittelee raskaita asioita, mutta se saa tuntumaan ne jotenkin kevyemmiltä. Välillä se vaikuttaa kovin pessimistiseltä, mutta synkkyydestään huolimatta Seitsemäs sinetti on loppujen lopuksi aika optimistinen elokuvaus. En oikeastaan keksi mitään negatiivista sanottavaa tästä teoksesta. Kyseessä on loistelias tekele, jonka monimutkaisesta sisällöstä saa selville aina uusia piirteitä ja symbolisia merkityksiä. Filmille löytyy varmasti tuhansia erilaisia tulkintatapoja, mutta en nyt tarkoita että tämä olisi jotenkin sekava tai erittäin vaikeasti ymmärrettävissä. Omien aivojen käyttö on tätä katsottaessa kuitenkin sallittua.
Tässäpä on myös mestarillinen esimerkki sykähdyttävän kauniista kamerakuvauksesta. Maisemat ovat laajassa skaalassaan kuvankauniita ja näyttelijöiden lähikuvat ovat erittäin intensiivisiä. Näyttelijäsuoritukset ovat myös parasta A-luokkaa. Kuoleman roolissa heilahtelevan Bengt Ekerotin olemus iskostuu lujasti takaraivoon, jossa se kummittelee varmasti vielä vanhainkodissakin. Huonoa roolisuoritusta saa kyllä tästä elokuvasta etsiä turhaan. Jokainen osa-alue tanssahtelee tässä uniikissa filmissä täydellisessä harmoniassa aina ensimmäisistä sekunneista viimeiseen henkäykseen. Ingmar Bergmanin Det Sjunde inseglet on kiteytettynä yksi parhaimmista ja puhuttelevimmista elokuvista mitä olen elämäni aikana koskaan nähnyt.
Svensk Filmindustrin suomalainen tytäryhtiö FS-Film on joulusta lähtien alkanut julkaisemaan näitä Bergmanin filmejä omassa Ingmar Bergman -sarjassa, jonka elokuvien lopullinen lukumäärä tulee ilmeisesti olemaan 20 kieppeillä. Ekstramateriaalia ei ilmeisesti millään kokoelman elokuvista nähdä, lukuun ottamatta jokaisen elokuvan alussa nähtävää lyhyttä Bergman-introa, jossa ohjaaja kertoo hieman elokuvan taustasta. Vaikka ekstramateriaali ja ääniraita ei välttämättä ole mitään hääppöisiä, niin työn tulos näkyy kuvalaadussa.
nimimerkki: Low Rider
