Fiktiiviselle Pandora-kuulle sijoittuva kertomus valkoisen miehen pahuudesta ja alkuperäiskansojen puhtaudesta on kaunis tarina. Vaikka juoni on ennalta-arvattava ja tapailee aiheita jotka ovat jo pitkään olleet tapetilla, se silti onnistuu vangitsemaan katsojansa lumoavuudellaan. James Cameron on työstänyt elokuvaansa jo vuosia, ja on viimein kokenut teknologian tarpeeksi kehittyneeksi joten Avatar on vihdoinkin nähnyt päivänvalon. Avatar on Cameronin luomus – tämä seikka on erittäin virkistävää. Nykypäivän elokuvateollisuutta tuntuu vaivaavan pieni ideoiden puutos – monet (erityisesti tämän genren) elokuvat ovat uudelleen filmatisointeja, tai perustuvat kirjoihin ja sarjakuviin. On erittäin virkistävää nähdä vaihteeksi yhden miehen luoma maailma, kulttuuri ja kieli sekä tarinat näiden takana, kuten Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset tai Lucasin Star Wars:t.
James Cameron on kertonut saaneensa vaikutteita useista aikaisemmin kerrotuista tarinoista. Täytyy myöntää, että se kyllä huomaa. Mieleen tuli erityisesti Pocahontas ja John Smith, sillä näillä tarinoilla on useita yhtäläisyyksiä. Yhtäläisyydet aikaisempiin elokuviin ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan jostain syystä häirinneet vaan katse lumoutui tarinan kauneudesta ja visuaalisesta huikeudesta. 3D loi loistavan syvyysvaikutelman joka hetkittäin toimi täydellisesti. Vaikka ennakko-odotukset olivat tämän asian suhteen aivan liian korkealla, pääsin silti kokemaan mm. pommin aiheuttaman vaistomaisen väistöliikkeen. Kerran myös erehdyin luulemaan elokuvan hahmoa katsomosta ylös nousseeksi katsojaksi. Pandoran sademetsien kauneus ja Hallelujah-vuorien unenomaisuus loivat täydellisen fantasiamaailman jonka 3D toi astetta lähemmäs katsojaa, erityisesti lentävien banshee:n tanssia seuratessa.
Roolitus on onnistunut elokuvassa hyvin. Erityisesti liki tuntemattoman Sam Worthingtonin palkkaaminen päärooliin oli loistava päätös. Worthingtonin hahmo Jake Sully edustaa stereotypiaa miehestä, jota vaivaa suuri tietämättömyys. Hän on sodalle jalkansa menettänyt sotilas joka kaksoisveljensä kuoleman kautta pääsee seikkailulle uuteen maailmaan, rakentamaan siltaa kahden rodun välille – ihmisen ja Na’vi:en. Sullyn hälläväliä-asenne tuntuu hieman nähdyltä, mutta toisaalta se voi olla kriittinen edellytys Sullyn henkiselle kasvulle, sillä Sullyn hahmoon kuuluu tietty arvaamattomuus ja rohkeus hypätä tuntemattomaan. Tällaiset luonteenpiirteet eivät tunnetusti ole suosittuja tiedeyhteisöissä joten Sullyn palkkaaminen aiheuttaa odotetusti paljon vastalauseita. Worthington teki loistavaa työtä elokuvassa sillä rooli ei millään tavalla ole helppo. Ajatus Avataresta on niin absurdi, että ”loikkailu” kahden ulkonäöltään (ja rodultaan) poikkeavan hahmon välillä voi helposti kaatua omaan mahdottomuuteensa. Worthington onnistuu kuitenkin säilyttämään yhtenäisyyden hahmojensa välillä, mistä osaltaan on varmasti myös kiittäminen visuaalisia efektejä, joilla Sullyn Na’vi-hahmo on luotu. Na’vi-Sully – kuten kaikki muutkin Na’vit – ovat erittäin todellisen tuntuisia ja vertaansa vailla. Aikaisemmista elokuvista vain Sormusten herran Klonkku on pystynyt vaikuttamaan samalla tavoin.
Jake Sully herättää ensin Na’vi-heimon päällikön tyttären, Neytirin, mielenkiinnon ja tämän kautta Sully pääsee tutustumaan koko kansaan. Na’vit muistuttavat niin tekstiilien värimaailmaltaan, kieleltään kuin kohtaloltaankin eri mantereiden alkuperäiskansoja. Alkuperäiskansoja usein romantisoidaan – niihin nähdään liittyvän mystisyyttä ja myyttistä yhteyttä ympäröivään luontoon. Tämä ajatus on kasvanut sitä mukaa kun ihminen on menettänyt kosketustaan ympäristöön ja sitä kautta luultavasti myös itseensä. Tämä ajatus on myös vallitsevana Avataressa. Zoe Saldanan esittämän Neytirin tuska eläinten (myös petojen) menehtyessä ja koko heimon kauhunhuudot puiden kaatuessa on käsinkosketeltavaa, ja jotain mistä jokainen voi saada hiukan ajateltavaa. Cameron on tuonut vahvasti esille ihmisen tavan tuhota ympäröivää luontoa ja valjastaa sen resurssit omaan käyttöönsä. Pahat ihmiset sanovat suoraan, että raha merkitsee enemmän kuin aikuisten tai lasten henget, ja massiivisten, iänikuisten puiden tuhoutumista katsellaan silmää räpäyttämättä. Myös imperialismin aikainen kolonisaatio ja alkuperäiskansojen sorto on vahvasti esillä, asia joka on edelleen monen kansan häpeäpilkku.
Suurinta pahaa elokuvassa edustaa Stephen Langin esittämä eversti Miles Quatrich. Hänen tavoitteenaan tuntuu olevan sodan aikaansaanti ja Na’vi kansojen lahtaaminen. Hän on niin paha, että hahmosta tulee mieleen sarjakuva-tai Disneyn piirrettypahikset. Tällaisessa hahmossa piilee uskottavuusongelma, sillä tämän kaltainen pahuuden henkilöityminen tiettyyn hahmoon tuntuu liian sarjakuvamaiselta. En olisi halunnut nähdä Avataressa päähyvis-pääpahis asettelua. Lang kuitenkin näyttelee hyvin, eikä pullistelevine verisuonineen vedä täysin överiksi.
Elokuvassa esiintyy myös tieteen ja uskonnon vastakkainasettelua. Kuinka ollakaan, että juuri tiedemiehet ovat he, jotka ns. kääntyvät uskoon. Tämä lisää stereotypioita – typerät asehullut sotilaat jotka eivät näe pyssynnokkaansa pidemmälle, älykkäät empaattiset tiedemiehet jotka omistautuvat tiedolle ja tekevät mitä tahansa sen vuoksi sekä puhtaat ihanteelliset alkuperäiskansat jotka pyrkivät säilyttämään tasapainon ja harmonian ympäröivässä maailmassaan. Sigorney Weaver tekee erinoimaista työtä tutkimukselleen omistautuneena botanistina ja hyvin mieleenpainuvan roolisuorituksen tekee myös Na’vi-heimon kuningatarta, Mo’at:a, näytellyt C.C.H. Pounder.
Elokuvaa varten luotu Pandora on visuaalisesti hyvin voimakas elämys. Maailma loistaa niin päivänvalossa kuin tähtitaivaan alla, hahmoissa ja luonnossa esiintyvä bioluminesenssi on taianomaista katseltavaa. Harvemmin elokuva häikäisee kauneudellaan samalla tavoin kuin Avatar. Parhainta asiassa on se että maailma ei ole epäuskottava, lentävien Banshee:n liitelyä haltioituu tuijottamaan unohtaen ympäröivän maailman täysin. Elokuva oli kaikin puolin miellyttävä kokemus, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille jotka haluavat unohtumattoman elokuvaelämyksen.
