Vuonna 1988 päivänvalon nähnyt kulttiklassikko Akira on mielestäni maailman paras elokuva. Elokuvan ohjaaja sekä alkuperäissarjakuvan piirtäjä, Katsuhiro Otomo on nero. Voin taata ja alleviivata, että jokainen elokuvan nähnyt ja sen jokaisen esittämän aatteen, opetuksen, juonen mutkikkaine sivuhaaroineen ja yksilöt persoonallisuuksineen ymmärtävä katsoja pitää siitä ainakin jollain tasolla. Ei välttämättä minun ja muiden pohdiskelijoiden tavoin jumaloi, mutta ainakin arvostaa.
Aloitetaan elokuvan tarkka analysointi tapahtumapaikasta. Se on maailma kolmannen maailmansodan jälkeen, vuoden ollessa kaksituhatta ja yhdeksäntoista. Tapahtumakaupunki, joka elokuvan hillittömän temmon aikana rappeutuu anarkian hampaissa, tuhoutuu ja herää uuteen auringonnousuun on aluksi industriaalinen inferno, ylikansoitettu miljoonakaupunki jonka absurdinkokoisten pilvenpiirtäjien varjossa yleiseen pahoinvointiin kyllästyneet asukkaat muhivat veristä vallankumousta, poliitikot juonivat läpimätiä kampanjoita ja näennäisen oikeita turvallisuusratkaisuja sekä terroristit suunnittelevat alituiseen uusia itsemurhapommituksia ja valtion omaisuuden sabotointeja.
Kaikki tämä on pelkkää pintaliitoa oikeasti syviin arpiin, jotka ovat seurausta armeijan lapsilla suorittamilla epäinhimillisillä kokeilla tavoitteenaan saavuttaa Jumaluus ja sen myötä jonkinlainen etu konfliktien riipimässä maailmassa (sekä tottakai tieteellinen asioiden tarkka ymmärrys). Eräs tällaisista kokeista meni pahasti pieleen, nimittäin muuan Akira-nimiselle pikkupojalle suoritettu yritys aivojen hyötykapasiteetin maksimoimiseen suolaliuoksen soluja kiihdyttävällä tavalla. Homma meni pahasti pieleen, ja Akirasta tuli eräänlainen aikapommi joka räjähtäessään aiheuttaisi koko kaupungin totaalituhoa. Niinpä hänet ihmisluonteen mukaisesti ’poistettiin’; jäädytettiin gyrogeenisesti lähelle absoluuttista nollapistettä ja piilotettiin syvälle maan alle, tuhoutuneen kaupunginosan tietämille josta kukaan ei menisi herättämään tätä ja ihmiset saisivat määrittelemättömän lyhyen lisäelinajan (Akiran infernaaliset lopunajankauhut ovat yhtä vääjäämättömiä kuin auringon sammuminen miljardien vuosien päästä).
Tästä kaikesta tietoisena armeija (jolla on asioiden ylin päätösvalta) on hermona ja ei voi sietää ihmisten jonninjoutavaa meuhkaamista ja paikkojen särkemistä, kun on ongelmia joita ei edes voi ratkaista, korkeintaan uudelleen määrittää. Ja arvatkaapa ketkä ovat elokuvan päähenkilöitä?
He ovat 15-16 kesäisiä ammattikoululaisia, joilla ei ole mitään rakentavaa millä täyttää elämäänsä vaan jengi, susilauma, kuolemaan asti viritetyillä supermoottoripyörillään joiden käyntiääni muistuttaa porakonetta raiskaamassa rälläkkää miksattuna T-Rexin ärjymisellä. Heistä tärkeimmät ovat Kaneda, Tetsuo, Yamagata ja Kaisuke.
16-vuotias Kaneda Shotaro, epävirallisesti The Capsulesina tunnetun jengin johtaja ja keulahahmo on eräänlainen jumala jo itsessään; hän on muita parempi, eikä kukaan kyseenalaista tätä hänen paremmuuttaan. Hän vain on syntynyt johtajaksi, vaikka ei omaa johtajalle välttömättömiä luonteenpiirteitä juuri yhtään. Hän tavoittelee jatkuvasti nautintoa ja vauhdin hurmaa sekä on varsinainen naistenmies, aina valtaa symbolosoivan supermoottoripyörän päällä. Pirin, ”puhtipillereiden” napsiminen hänen omien sanojensa mukaisesti on good for health, bad for education. Kaneda diilailee muille jengiläisille päihteitä suhteidensa kautta. Häntä arvostetaan ehkä juuri tällaisten asioiden vuoksi; niele, mitä pitää niellä, tapa, mitä pitää tappaa ja aja, millä pitää ajaa. Siis kukaan jengistä ei suhtaudu häneen arvostelevasti. Ei kukaan, paitsi hänen läheinen ystävä, jengin nuorin huligaani Tetsuo Shima. Lienee turhaa mainita että Kaneda on miun ja monen muun kuolematon idoli.
15-vuotias Tetsuo Shima on hahmona traaginen. Hän yrittää pönkittää egoaan ja jengistatustaan tekemällä harkitsemattomia, yllytyshulluja tempauksia jotka vievät usein hänet tai hänen tielleen tulevat suoraan tiputukseen. Yksi näistä on alkukipinä elokuvan tapahtumille, nimittäin alun ensimmäinen motorisoitu jengisota johon hän osallistuu. Seuraukset ovat karmeat, ja saavat aikaan tapahtumasarjan joka jättää kaikki muut ketjureaktiot kylmiksi silkalla kylmällä logiikalla syy-seuraussuhteen vaikutuksista. Tetsuon matka alkaa sosiaalisesta, siirtyy väkivaltakierteellä fyysiseen, fyysisestä hulluuden ja psykosomatian rajamailla psyykkiseen ja psyykkisestä metafyysisyyteen. Tetsuo ei aloita niin kutsuttuna jumalana, vaan hänestä on tulossa Jumala, tahtoi hän sitä eli ei.
Yamagata on Kanedan paras kaveri Tetsuon ohella. Yamagata on kuin animoitu Tony Montana; suurisuinen, kaikille paitsi Kanedalle haistatteleva uhoaja. Yamagatan nöyräilemätön asenne vie hänet hautaan; katsojalle milloin tämä tapahtuu on vain ajan kysymys. Tällaiset jätkät eivät selviä muuttuneen Tetsuon ikeessä.
Kaisuke, paremmin Kaina tunnettu rämäpää on lyhyt ja ystävällinen sekö jengin viisain poika. Hän ei tee harkitsemattomia tekoja Kanedan, Tetsuon ja Yamagatan tavoin vaan pitää mielihalut omina ajatuksinaan. Hän on kuitenkin venyväinen mitä tulee ystävien auttamiseen pulassa; kaveria ei perkele jätetä, vaikka oma henkikulta olisi vaarassa. Kun Kai luulee Kanedan olevan kuollut, hän on murtumispisteessä. Kaneda seemed immortal to me, ajattelee hän tällöin.
Tapahtumapaikka, vaikuttava taustavoima ja päähahmot kun on käyty läpi, siirrytään itse raiteillaan horjuvan luotijunan vauhdilla syöksyvään orgasmiseen tapahtumasarjaan. Pääpiirteissään se menee näin:
Yamagata tulee ilmoittamaan baarissa notkuilevalle Kanedalle kilpailevan moottoripyöräjengin, Klovnien, olevan saarrettuna lähistölle. Nyt olisi aika iskeä. He starttaavat pyöränsä Tetsuo mukaan lukien, ja ajavat Klovnien perään. He ovat voitolla, kunnes…
Terroristijärjestö on vapauttanut erään Akiran kaltaisen, voimiltaan mitättömämmän koelapsen ja tekee pakomatkaa tämä mukanaan. Kujanjuoksu päättyy mieltä kääntävän julmasti; eräs terroristeista hyppää lapsen eteen viranomaisten alkaessa tulittaa tätä, ja uhraa itsensä lapsen puolesta. Ennen kuolemaansa mies käskee lapsen paeta. Hän on jo täysin sinut koittavan kuolemansa kanssa, kun se iskee päälle kovempaa kuin miljoona volttia: järjestystä ylläpitävät asemiehet upottavat mieheen satoja luoteja, aina niin kauan kun tämä on pelkkä savuava kasa lihaa ja verta. Lapsi, joka ei välittömästi paennut paikalta vaan jäi seuraamaan tapahtumia sivusta, jaa raivokohtauksen joka tuhoaa läheisten kerrostalojen ikkunat kertaheitolla ja saa ympäröivien ihmisten ja tottakai myös eläimellisen teurastuksen tuoreeltaan suorittaneiden miesten paskat reisille. Muut terroristit seuraavat tapahtumia ihmismassasta itseään paljastamatta.
Testosteroninen moottoripyöräörvellys katujen herruudesta jatkuu, kiihtyen hillittömämmäksi. Kaneda, Yamagata ja muut luovuttavat, mutta Tetsuo saa vihdoin tilaisuuden osoittaa että ei ole hampaaton jengin asiota hoidettaessa ja lähtee viimeisimpien Klovnien perään. Juuri kun Tetsuo on saanut murhanhimonsa tyydytettyä, hän törmää koelapseen ja itsestäänsyttyy. Kaneda kumppaneineen on saapumassa pelastusretkelle, mutta armeija ehtii myös osingoille ja korjaavat koelapsen ja Tetsuon mukaansa tarkempaa analysointia varten.
Tetsuon henkisessä ja psyykkisessä kehityksessä ilmenee professorin tutkimusten perusteella törmäyksen aiheuttama äkillinen käyrä. Tetsuosta tulee lähes kaikkivoipainen. Se ei ole hyvä asia, kun ottaa huomioon hänen itseään syömä ainainen altavastaaja-asema. Tetsuo on täynnä kontrolloimatonta angstia, aggressiota ja turhautuneisuutta, ja muuttuu Akiraakin pahemmaksi aikapommiksi. Helvetti on päässyt valloilleen, mutta kirkkain hetki koittaa aina pimeyden jälkeen ja energia ei katoa Tetsuon teoreettisen katoamisen jälkeen vaan järjestäytyy uudestaan, uudeksi maailmaksi. Platonin luolateoria jyrää. Kun uusi Big Bang on synnyttänyt uuden, täydellisemmän kaikkeuden, paluuta vanhaan ei ole.
Elokuvan visuaalinen ilme on puistattavan mahtava vielä 22 vuoden jälkeenkin. Se saa oikeasti ihon kananlihalle, kuvia ollen tuplasti normaalia enemmän sekunnissa kuin mihin ollaan muissa saman aikakauden elokuvissa totuttu. Rajoja rikkova tuotantomenetelmä on nerokas; dialogi luodaan ennen kuin animointi on aloitettukaan, ja hahmojen suun liikkeet ovat ajoitukseltaan täydellisessä harmoniassa puheen kanssa. Tällaista ei olla ennen nähty, ja tuskin tullaan enää koskaan näkemäänkään. Animoimiseen käytetty aika ja vaiva on hirviömäisen epäinhimillistä, varsinkin kun ottaa huomioon että suurin osa valtavirrasta ei tule koskaan elokuvaa edes näkemään.
Ja jos pelkkä graafinen anti saa ihon kananlihalle, soundtrack saa sen jo palamaan. LSD-huuruisesta cyberpunk-tunnarista, jossa lauletaan uudistamista, vallankumousta, voimapyörrettä, uhmaamista ja juoksemista tätä karkuun aina skitsofreeniseen painajaiseen mutatoitumiskappaleessa palaten silkkaan turboahdettuun pumppaamiseen moottoripyöräorgioissa on kaikki kuvailtavissa vain yhdellä sanalla; Voimaa Isolla Veellä.
Visuaalinen ja audiovisuaalinen ulosanti on itse asiassa vain portaali varsinaiseen estetiikkaan, jota on moitittu suuruudenhulluudesta ja ohjaajan haukanneen liian ison palan nieltäväksi tässä. Toisaalta suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että tämä on elokuvan parasta antia ja mukaturhaa väkivallan, seksin ja huumeiden sekaista riehumista liikaa. Totuus kuitenkin on, että ihmisiin juuri vetoavat nuo päivän sanat; sex & drugs & rock’n roll. Ne ovat elokuvan suola, joka estää sen suistumisen mauttomuuteen (ei tyylittömyyteen, vaan tylsyyteen). Ja hyvä näin, sillä kaikki pelaa kivasti yhteen ja elokuva on lopputuloksena osiensa summa, eikä siitä löydy niin mitään moitittavaa. Tai no, jos jostain pitää rutista niin se on loppukliimaksi joka menee aikuisten oikeasti pelottavaksi ja psykopaattiseksi ollen kuitenkin välttämätön tarinan väkevyyden ja vaikuttavuuskertoimen kannalta.
Aamen.
