James Coburnin murisema, lähes nihilistisen koruton repliikki summaa koko tämän hölmöhköllä nimellä varustetun ja ohjaajamestari Sergio Leonen vähiten tunnetun elokuvankummajaisen rönsyilevän ja rikkaan tematiikan komeasti. Poikkipoliittinen, äärimmäisen epäkorrekti ja räjähdysherkkä (hehehe) antiwestern käynnistyy Mao Tse Tung-lainauksella (”The revolution is an act of violence”) ja jatkaa suoraan kirkuvan symboliseen alkukuvaan, jossa mies kusta lorottaa muurahaispesään. Veijari -ja buddystoorina tämän jälkeen etenevä juoni kasvaa jossain vaiheessa idealistisen kirkasotsaiseksi vallankumoustarinaksi, mutta vallankumous on väkivaltaa ja väkivallalla on aina seurauksensa. Ruumiiden kasaantuessa idealismi karisee ja otsat likaantuvat. Lopussa ei seiso kiitos eikä miehistäkään moni, mutta jonkinlaista vapahdusta on ehkä tarjolla ja dynamiitilla on ilmaa puhdistava vaikutus.
70-luvulle tultaessa Leone oli jo tehnyt dollaritrilogiansa sekä Huuliharppukostajan ja olisi itse ollut valmis siirtymään eteenpäin, pois lännenfilmeistä, mutta päätyi vielä kerran samaan viitekehykseen niinsanotusti yleisön pyynnöstä. Paikalleen jämähtämisestä ohjaajaa ei silti voi kukaan syyttää; miehen jokainen elokuva oli jollain tapaa kehittyneempi ja suureellisempi (huom. ei välttämättä parempi) versio edellisestä, ja sama pätee myös tähän teokseen. Maahan, senkin hölmö on toki länkkäri, mutta jos vaikka Hyviä, pahoja ja rumia tai Huuliharppukostajaa pidettiin syystäkin genreä uudelleenmäärittelevinä pläjäyksinä on tässä kyseessä jonkinlainen Leonen oma yrityksensä määritellä oma tyylinsä uudestaan, rikkoa itse luomiensa sääntöjen rajat ja rakentaa jo kolutun aiheen ympärille jälleen jotain uutta.
Jos Leonen edellisiä filmejä määrittivät tuoreudesta huolimatta selkeästi esimerkiksi John Fordin klassiset westernit ei varmasti ole väärin ajatella, että tällä kertaa maestro on löytänyt innoitusta toisen postmodernin westerntuotannon aikalaismestarin, bloody-Sam Peckinpahin vain kahta vuotta aiemmin ilmestyneestä Hurjasta joukosta. Yhtäläisyyksiä on alun hyönteissymboliikasta konekiväärin rooliin tematiikkaa korostavana vertauskuvana (Peckinpahilla ase tosin toimi viimeisenä symbolina aikojen muuttumiselle ja villin lännen kuolemalle, Leone käyttää sitä universaalimpana väkivallantutkimuksen välineenä) puhumattakaan siitä, että molemmat filmit kertovat lainsuojattomista jotka ajautuvat puoliksi tahtomattaan etsimään kohtaloaan Meksikon vallankumouksen pyörteistä vuonna 1913. Vaikutteet ovat selviä, mutta mistään suoranaisesta pastissista tai kopiosta ei ole kysymys; Hurjan joukon kantava voima on sen raivokas vapaudenkaipuu ja miehen oikeus päättää omasta elämästään ja sen myötä mahdollisesti kuolemastaan. Maahan, senkin hölmö on myös äijäenergiaa pursuava ja kovapintainen pätkä, mutta selkeästi poliittisempi ja yhteiskunnallisesti kantaaottavampi elokuva jokatapauksessa.
Leonen ehkä suurin vahvuus läpi miehen harmittavan lyhyeksi jääneen uran olivat aina mielenkiintoiset tai mieleenjäävät hahmot. Tällä kertaa puuttuu Lee Van Cleefin Angel Eyesin tai Henry Fondan sinisilmäisen Frankin kaltainen selkäpiitä karmiva roistohahmo lähes kokonaan, mutta toisaalta filmin pääparivaljakko on ehkä syvin, monipuolisin ja inhimillisin ohjaajan länkkäreiden kaikista protagonisteista. Ja ennenkaikkea hahmot kehittyvät elokuvan aikana, heistä paljastetaan uusia puolia ja he joutuvat sekä kohtaamaan omien valintojensa seuraukset että menneisyytensä haamut ja toisaalta punnitsemaan omaa vastuutaan myös tulevaisuudesta, omastaan sekä muiden. Kaiken tämän mahdollistaa mestarillisen kirjoittamisen ja esimerkiksi huikean takaumien käytön lisäksi piinkova näyttelijäntyö. Feikkiaksentit sivuun, mutta Rod Steiger ja James Coburn heittävät sellaiset roolit bandiittina ja maanpaossa elävänä terroristina että alta pois.
Ja tietysti yhteen päärooleista kasvaa Ennio Morriconen jäätävä musiikkiraita. Morriconen musiikki rytmittää kaikkea kankaalla tapahtuvaa ja nikkaroi karmit Leonen villille maalaukselle. Alusta asti elokuvassa on läsnä tietynlainen nyrjähtänyt, rikkinäinen tunnelma joka vain vahvistuu mitä pitemmälle tarina etenee. Vaikka filmissä on huumoria ja ohjaajalle ominaista veijarimeininkiä, on pohjavire jatkuvasti surumielinen, vinksahtanut, jopa uhkaava, ja juuri tämän tunnelman Morriconen säälimätön soundtrack tavoittaa täydellisesti. Olisi vaikea kuvitella esim. Coburnin hahmon kannalta elintärkeitä, pikkuhiljaa loppuun asti avautuvia flashback-pätkiä ilman Morriconen venyttelevää musiikkia, joka lopulta kertoo katsojalle enemmän kuin yksikään repliikki olisi voinut. Bravo, jälleen kerran.
Maahan, senkin hölmö on elokuva aikuiseen makuun, eikä varmasti ihan jokaiselle siltikään. Se on toisaalta hidastempoinen ja omituinen, toisaalta kerronnallisesti rikas sekä täynnä pientä ja tärkeää rivien välissä -tavaraa, joka menee varmasti ohi jos filkkaa katsoessa keskittyy kännykän näpertämiseen. Itselläni meni keskittymisestä huolimatta pari vuotta ja kolme katselukertaa päästä niin hyvin kiinni tästä tinkimättömästä mestariteoksesta, että uskalsin lähteä sitä kirjallisesti arvioimaan. Raaka, rujo ja järkähtämätön, mutta syvästi inhimillinen, surullinen ja älykäs elokuva. Todellinen timantti.
